|
|||||||||||
|
Sota on vaikea asia
Kirjallisuuslehdelle ei ole välttämättä hyväksi toimia ottamalla kantaa päivänkohtaisiin kysymyksiin, reagoimalla. Sota on kuitenkin luonteenomaisen kolkolla tavallaan aina ajankohtainen aihe; poliittinen herkkyys estää kuitenkin väittämästä, että kysymyksessä olisi saman ikuinen paluu, edes Freudin tarkoittamassa mielessä.
Maineikkaat pasifistit Albert Einstein ja Sigmund Freud kävivät 1930-luvun alussa kirjeenvaihtoa aiheesta ”Miksi sotaa?”. Einsteinin ratkaisu valtioiden välisten konflikteihin oli periaatteessa yksinkertainen: kansallisvaltioiden on luovuttava suvereniteetistaan ja alistettava keskinäiset kiistansa ylikansallisen elimen ratkaistavaksi. Valtiot eivät kuitenkaan ole valmiita luopumaan itsemääräämisoikeudestaan (mikä jätti tuolloisen Kansainliiton voimattomaksi), ja toisaalta vallantahtoinen ja sodasta hyötyvä vähemmistö saa ihmisjoukot aina kiihotetuksi sotaan sen kauhuista huolimatta.
Freudille väkivalta on tapa, jolla ihmisten (ja myös eläinten, joista ihmistä ei ole syytä erottaa) väliset eturistiriidat on alun perin ratkaistu. Yhteiskunnallinen oikeusjärjestys on tämän väkivallan jatketta, erotuksena yhteisön jäseniä yhdistävät tunnesiteet. Yritykset estää sotia Kansainliiton kaltaisten organisaatioiden avulla ovat kariutuneet samastumista ylläpitävien tunnesiteiden puuttumiseen.
Eikä tässä ole Freudin mukaan kaikki. Ihmistä, kuten jokaista elollista olentoa, vallitsee kaksi perusviettiä: säilyttävä ja tuhoava, Eros ja Thanatos. Jos tuhoamisviettiä yritetään tukahduttaa, se kääntyy sisäänpäin, yksilön psyykelle tuhoisin seurauksin. Psykoanalyyttis-biologisesta näkökulmasta sota voi olla jopa oikeutettu sen vapauttaessa itse elämän voimia.
Mistä sitten syntyy luonnonvastainen pyrkimys vastustaa sotaa ja Thanatoksen ikuista paluuta? Kulttuurin kehitys on johtanut peruuttamattomiin muutoksiin psyyken taloudessa. Meitä eivät hallitse enää vietit vaan äly (mikä ei ole joka suhteessa myönteinen ilmiö), ja sivilisoitu yksilö kokee sodan mahdottomaksi älyllisesti, moraalisesti ja esteettisesti.
Sivistys ja hyvä maku eivät välttämättä ole parhaita lähtökohtia Hollywood-elokuvien arvioimiselle. Troijan kaltaisten lihasoopperoiden esiinmarssi valkokankaalle herättää silti kysymyksiä. Yritetäänkö katsojat saada uskomaan, että elämme taas (tai yhä) myyttistä aikaa, jolloin sankareiden teot o(li)vat välittömästi oikeutettuja ja moraalisia, jopa kidutus, jonka puolesta esitettyjä perusteita Slavoj Zizek lehdessä tarkastelee?
Jos leikitellään ikuisen paluun näkökulmalla voidaan kysyä myös kuka tai mikä on amerikkalaisten etsimä Helene? Iliaasta kerrotaan myös vaihtoehtoista versiota, jonka mukaan kaunotar ei itse asiassa koskaan ollutkaan Troijassa, siellä oli vain hänen kuvansa. Jos hän olisi ollut kaupungissa, troijalaiset olisivat luovuttaneet hänet; tämä oli kuitenkin mahdotonta. Yhtä mahdotonta oli kreikkalaisten hyväksyä, että todellinen Helene ei ole löydettävissä. Siten (Troijan) sodan päämäärä ja tavoite oli puolin ja toisin pelkkä kuvajainen ja sen käyttövoima tämän kuvajaisen tuottama psykoosi. Voidaanko tämä Samuel Ijsselingin tulkinta yleistää?
Toisen maailmansodan aattona Simone Weil kirjoitti Iliaasta, että sota pyyhkii pois kaikki päämäärät, myös ajatuksen sodan päämäärästä; se pyyhkii pois jopa ajatukset saattaa itse sota päätökseen. Siksi Homeroksen runoelman todelliset päähenkilöt ovat voima, jonka edessä jokainen sen sankareista joutuu taipumaan, ja väkivalta, joka murskaa sekä voittajat että voitetut. Weilille eepos on myös ainutlaatuinen sodan tuhoihin kohdistuvassa katkeruudessaan ja kaikkiin ihmisiin erotuksetta kohdistuvassa lämmössään. Euroopan ensimmäinen runoelma jää ylittämättömäksi sodan kuvaukseksi (ja tämä väite pitää nykyisin yleistää kirjallisuudesta elokuvaan ja medioihin), jolleivat sen kansat lakkaa ”ihailemasta voimaa, vihaamasta vihollisia ja halveksumasta onnettomia”. Hän ei pitänyt todennäköisenä, että näin tapahtuisi lähitulevaisuudessa.
Parempia sotakirjoja odotellessa
Markku Lehtinen
|
3/04 - Sota
Sisältö 3/04 MIKKO JAKONEN: Sodan tila ja aika
VILLE HYTÖNEN: Runoja
Arvostelua:
|
|||||||||
