|
|||||||||||
|
Pääkirjoitus 5/07
Elias Canetti on yksi 1900-luvun oudoimmista klassikoista. Ehkä Canettin kohdalla voidaan peräti sanoa, että klassikkouden määritelmä on juuri outous. Tai pikemminkin Canettin salaisuus on oikea yhdistelmä tuttua ja outoa – jo luettua ja vielä lukematonta, jo kirjoitettua ja vielä kirjoittamatonta.
Canettin perusteemat ovat 1900-luvun kirjallisuuden yleisiä perusteemoja. Samalla Canettin teokset ovat välillä lähes tunnistamattoman eriskummallisia: mitä tämä oikein on, mistä ihmeestä tässä oikein on kyse? Canettin tuotanto on heterogeeninen ja hajanainen. Samalla kuitenkin hänen jokainen teoksensa, miltei jokainen lauseensa, painii samojen ongelmien ja kysymysten parissa. Canettissa on jotakin obsessiivista ja ehdottoman hullua. Samalla voisi sanoa, että 30- ja 40-lukujen saksankielisessä maailmassa hän kuului harvojen järkensä säilyttäneiden joukkoon.
En kuitenkaan halunnut tehdä ensimmäistä numeroani Nuoren voiman päätoimittajana Canettista vain kiinnostuksesta hänen tuotantoonsa. Valitsin teemaksi Canettin, koska hän kaikessa yksinäisyydessään edustaa sitä yleistä ja yhteistä, mikä minua kirjallisuuslehden päätoimittajana eniten kiinnostaa. Hän edustaa länsimaisen sivilisaation lähimenneisyyttä, ristiriitaisen 1900-luvun kyseenalaista kulttuuriperintöä, joka usein näyttäisi olevan nykyisyyden kannalta tärkeämpää ja kiinnostavampaa kuin suuri osa nykykirjallisuutta.
En tiedä, onko kirjallisuudessa viimeaikoina – vaikkapa vuosituhannen vaihteen jälkeen – tapahtunut mitään historiallisesti merkittävää. Siitä sen sijaan olen varma, että länsimaisen sivilisaation hulluina vuosina eli parina viime vuosisatana kirjallisuudessa tapahtui paljon sellaista, mikä vielä on tutkimatta. Modernin ajan klassikot ovat edelleen yhtä outoja kuin ne ovat tuttuja. Tätä outouden ja tuttuuden arvoituksellista yhdistelmää Elias Canetti edustaa. Siksi siis Canetti – siksi, että hänen tilallaan olisi voinut olla niin moni muu nimi.
Nykyinen elämämme ja ajattelumme ovat lähihistorian muovaamia – kirjallisuudessa ja taiteessa erityisesti 1900-luvun mullistusten muovaamia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme historian vankeja, tuomittu jo tapahtuneen kyllästyttävään samuuteen. Päinvastoin parin viime vuosisadan kirjallisuus- ja kulttuurihistorian ristiriitainen ja ambivalentti traditio on edessämme vasta häämöttävänä horisonttina. Mitä enemmän meillä alkaa olla ajallista etäisyyttä modernin kirjallisuuden olennaisiin murroskausiin ja historiallisiin hetkiin – jotka muuten usein lankeavat yksiin maailmansotien ja niiden jälkipyykin kanssa –, sitä enemmän meillä on välineitä noiden hetkien tutkimiseen.
Canettin kaltaiset modernit klassikot eivät ole menneisyyttä, vaan nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Meidät muovanneet parin viime vuosisadan historia ja kirjallisuus ovat täynnä tutkimattomia syvähautoja. Jos pystymme sukeltamaan näihin syvyyksiin, jotka usein ovat käden ulottuvilla missä tahansa kirjahyllyssä, voivat nykyisyys ja tulevaisuus äkkiä olla jotakin muuta kuin luulimme. Menneisyys muuttuu tulevaisuuden loputtomaksi projektiksi. Eikä tämän projektin toteuttamiseen tarvita muuta kuin hyvää lukemista – hidasta, kärsivällistä, hiljaista.
Olli Sinivaara
|
5/07 - Elias Canetti
5/07 Sisältö
ALEKSI KUJANPÄÄ: Elias Canetti ja orientin äänet JOHN BAYLEY: Canetti ja valta HEIKKI LÄNSISALO: Saksalaisten trauma: asevelvollisuusarmeijan kieltäminen ELIAS CANETTI: Tolstoi, viimeinen kantaisä TUUKKA SANDSTRÖM: Mittaamisen henki JUHANI KÄNKÄNEN, PAULIINA HAASJOKI, TUOMAS TIMONEN: Kirjallisia luonteita à la Canetti DONALD BARTHELME: Lasivuori VESA HAAPALA: Viisi teemaa merestä KYÖSTI NIEMELÄ: Kolumni RAMSEY NASR: Runoja TAPANI KILPELÄINEN JA JOUNI AVELIN: Lehtikatsaus JYRKI HEIKKINEN: Sarjakuva
Arvosteluja:
- Jaakko Yli-Juonikas: Verbaalinen verikosto (Thomas Bernhard, Hakkuu. Muuan mielenkuohu) - Satu Taskinen: Tunneälyköt ripittäytyvät rakkausromaanissa (Siri Hustvedt, Kaikki mitä rakastin) - Katariina Parhi: Huono-onnisten kavalkadi (Hanna-Riikka Kuisma, Käärmeenpesä) - Herman Raivio: Lukemisen arvoinen vuodatus (Nicolas Fargues, Olin takanasi) - Mikko Jakonen: Yhteisöllisyyden ydintä etsimässä (Victor Turner, Rituaali) - Elisa Helenius: Muistatko Englannin, talot harmaita (Satu Manninen, Sateeseen unohdettu saari. Dialogi Virginian kanssa)
|
|||||||||
