Ceci n’est pas une vomissure.

 

Tero Hannula:

Ihminen voi olla. 56 s.

Ntamo 2013.

 

Tero Hannula:

SUPERHYPER. 112 s.

Omakustanne 2013.

 

Hollywood is full of experimental film making. When they’ve finished the film they don’t trust it, they test it on selected audiences. If somebody says, ’No, no, I don’t like this, it was a mistake’, they go and cut it out. They experiment, we don’t. I don’t. I just do it.[1]

 

Elokuvantekijä Jonas Mekas kääntää The Wire ‑lehden haastattelussa, joulukuun 2012 numerossa, ajatuksen elokuvan ”kokeellisuudesta” totunnaisilta radoiltaan: kokeellinen muuttuu hänen ajattelussaan keskinkertaisuuden synonyymiksi, vastaanoton perusteella muovailtavaksi kaupalliseksi tuotteeksi.

Mekasin lausahdus nousee mieleeni, kun luen Tero Hannulan uusinta, kokeelliseksi luonnehdittua proosateosta Ihminen voi olla sekä teoksen syntyprosessin kuvausta kirjailijan Post post scriptum ‑blogista (terorizt.wordpress.com).[2] Blogi kertoo, että 56-sivuinen kirja on ollut tekeillä yhdeksän vuotta. Sitä on kommentoitu käsikirjoitusvaiheessa. ”Viimeisimmät henkilöt, jotka ovat ateljeekritikoineet tekstejäni, ovat (määräjärjestyksessä) Harry Salmenniemi, Kristian Blomberg, Raisa Marjamäki ja Mari Koski.” (Pps, kommenttiosuus, 2.8.2012)

Kommenttien vastaanottaminen on ollut Hannulalle kuitenkin ilmeisen vaikeaa:

 

Voisi kai sanoa, että palautteessa oli vikana ainoastaan se, että se oli liian huolellista, liian hyvää, liian paneutunutta. Miten siis erottaa palautteen sivuuttaminen siitä, että tekee päinvastoin kuin palaute ehdottaa, jolloin palaute itse asiassa ohjaa kirjoitusta negaation kautta? Tämä oli lopulta keskeisin ja vaikein kamppailuni tämän kirjan kanssa. Miten olla antamatta palautteen vaikuttaa edes negaation kautta, vai onko sekin jo negaatio? (Pps 11.4.2013)

 

En voi tietää, missä vaiheessa Hannula on luiskahtanut ulos reflektion kehästä ja ”antanut palaa”. Milloin ja millä perusteilla hän on päästänyt yhdeksän pitkää vuotta tekeillä olleen tekstin käsistään. Onko hän loppujen lopuksi työstänyt tekstiä palautetta saatuaan, onko hän edes yrittänyt. Nämä asiat eivät oikeastaan edes kuulu minulle, vain julkaistu kirja kuuluu.

Tästä huolimatta Hannulan projektista huokuu jokin työstämättömäksi jätetty, ”tekijyyden” ja ”yleisön” suhteeseen liittyvä dilemma, jota minun on vaikea sivuuttaa arvostelua kirjoittaessani. Hannula vuoroin janoaa palautetta, vuoroin hellii itseään ”vittu mä vaan” ‑asenteella[3]. Lähes vuosi sitten kirjoittamassaan blogimerkinnässä Hannula pohtii: ”Olen alkanut kokea, että sittenkin mieluummin ’epäonnistun’ teksteissäni, kuin onnistuisin niissä jonkun toisen henkilön mielipiteen avulla.” (Pps 27.7.2012) Tämä on suoraan sanoen aika erikoista tekstiä ihmiseltä, joka itse opettaa kirjoittamista Etelä-Pohjanmaan opistossa.

Sama dilemma läpäisee myös Ihminen voi olla ‑teoksen: ”Olin vain tutkiskellut itseäni, koska kukaan muu ei sitä tehnyt.” (s. 24) ”Ei, minä en kaivannut ketään ulkopuolisia tutkiskelijoita.” (s. 25) ”Ikuisesti ja uudestaan huudan maailmat rikki. Ei yhtään korvaa.” (s. 33) ”Yksin ja löydän itseni jokaisena hetkenä. Muut? Ei muita. Yksin.” (s. 33) ”Kaikki minussa houkuttelee sinua.” (s. 54)

Ei kukaan, ei ketään, ei yhtään, ikuisesti, kaikki.

Kirjoittavat (ja muuten taiteilevat) ihmiset tempoilevat usein suuruudenhulluuden ja itseinhon välimaastossa. Tämä on tyypillistä. Tuttua on myös kirjoittavan ihmisen yksinäisyys ja yritykset etsiä ”korvaa”, jotain minän ulkopuolista, jotakuta joka auttaa suhteellistamaan koettua ja kirjoitettua. Tästä asetelmasta voisi saada jotain kiinnostavaakin aikaan, mutta ikävä kyllä käsissäni oleva teos ei sitä tee. Ihminen voi olla lähinnä tuskastuttaa ja herättää myötähäpeää.

 

Kun kustantaja manasi Rimbaud’n ja Sarrauten esiin

 

Kustantajan tiedotteen mukaan Ihminen voi olla ”päivittää Arthur Rimbaud’n Kauden Helvetissä ja Nathalie Sarrauten Tropismeja Suomen 2000-luvulle – mutta millä tavalla!” Tässä syy, miksi pyysin alun perin kirjan arvosteltavakseni. Rimbaud ja Sarraute, nyt ovat kovat piipussa!

Paljon tökerömmin ei lukijaa voisi johtaa harhaan.

Sarrauten tropismit ovat mielenliikkeitä, jotka rakentuvat aina suhteessa ulkoapäin tulevaan ärsykkeeseen. Silloinkin kun ”minä” velloo ”minussa”, emootiovyöry saa alkunsa jostain vieraasta, esimerkiksi vieraan sanan provosoimasta muistosta, joka lävistää sähköiskun lailla tunteen kokijan. Jonkinlainen käänteisepifania siis. Häiriötila paisutetaan kaiken nieleväksi ryöpyksi – hetkeksi. Sitten tulee uusi tropismi, ja teksti ottaa uuden suunnan. Tätä on tropismien poetiikka, tässä on syy kertoa, tästä sanat saavat alkunsa.

Hannulan teos taas tarjoaa ummehtunutta itsessä pyöriskelyä, josta ei tunnu aukeavan minkäänlaisia mielekkäitä suuntia. ”Minulla oli suunnattoman paha olo ja minun oli kylmä ja minä hikoilin.” (s. 25) Selvä – mutta miksi minun pitäisi kiinnostua tästä?

Esipuheeksi nimetyllä ensimmäisellä tekstisivulla kertoja ilmoittaa: ”aion kirjoittaa kaikesta siitä mikä minussa on vikana. [...] aion häpäistä itseni itse valitsemallani tavalla.” (s. 5) Hän – ”minä” – ilmoittaa myös paljon muuta, kuten: ”tämän kertoo tämä ja tuo ja se, kaikki nämä minät. kaikki nämä minät. kaikki nämä hänet.”

Tulee kiusallinen tunne, että kirjan kirjoittaja oikeasti kuvittelee minä-minä-itse keksineensä metafiktio- ja identiteettileikit. Tunne ei hälvene kirjaa lukiessani. Kas, teoksen työnimenä onkin ollut ”Dentiteetti”.

Samalla, Sarraute-hälytyksen käynnistyttyä, kuulen korvissani jo mahdollisia vastaväitteitä: Mutta tämä kömpelyys on tarkoituksellista! Haluan vain olla viaton ja rehellinen! Aloitan alusta, pyyhin kirjallisuushistorialla pyllyni, viis veisaan siitä kiinnostaako ketään, koska – minulla... minulla on oikeus!

Tropismien sijaan huomaankin yhtäkkiä olevani Kultaisten hedelmien sisällä, en kirjan alussa, vaan jossain sivujen 102 ja 119 välissä.[4]

Käännän Sarraute-hälytyksen pois päältä ja katson, vilkkuuko jossain Rimbaud.

Arthur ”Je est un autre” Rimbaud oli varhainen moderni varmuuksien horjuttaja. Proosarunoteos Une saison en enfer (1873) puhuu paljolti ”minän” kautta; kirjoitus repeilee itsesoimauksesta hurmokselliseen hybrikseen ja takaisin. Näistä pinnallisista yhtymäkohdista huolimatta Rimbaud liikkuu kuitenkin aivan toisessa rekisterissä kuin Tero ”oksennan huoneen täyteen ääriään myöten” (s. 31) Hannula. Rimbaud’n helvetti on illuusioiden menetyksen jälkeistä perspektivismiä: ”Minulla pitäisi olla oma helvetti vihalle, oma helvetti pöyhkeydelle – ja hyväilyjen helvetti; helvettien konsertti.”[5] Rimbaud’n ”minät” naamioituvat ja puhuvat alati itseään vastaan. Ne kaiuttavat yleisiä totuuksia ja keskenään ristiriitaisia ideologioita, ja luiskahtavat sitten alta pois. Moderni, kaikki totuudet ympäri kääntävä ironia löytyy paitsi välimerkeistä – huudahduksien ja ajatusviivojen leikistä – myös laajemmista kokonaisuuksista, kuten sitaateista, alluusioista ja niiden päälle puhumisesta.[6]

No niin, ei vilku Rimbaud, ei.

Kun nämä perusteetta esiin manatut nimihirvitykset on saatu sivuun, yritän katsoa, mitä Ihminen voi olla -kirjassa oikeastaan on.

 

Mitä siis on?

 

Alussa on aluillaan tarina. On jäinen kuutio kuusimetsässä, sen sisällä kasvaa ihminen. Kuutio menee rikki. Syntyminen siis.

Mitä syntyy? Syntyy ääni, ”minä”, joka ei lakkaa hämmästelemästä erinäisiä asioita, kuten vaikkapa merta: ”minä voin vain katsella kuinka se velloo enkä voi pysäyttää vaikka haluaisinkin mutta en enää edes tiedä tahdonko [...] miten minä pysyn paikallani vaikka meri ympärilläni velloo” (s. 9).

Teksti tuo mieleen puberteetinaikaiset, kaikkivoipaisuuden tunteessa marinoidut kirjoitusharjoitukset: minä tässä, mikä ihme, ja maailma tuossa! Minusta erillään! Tällainen epäkypsyys – jos tätä siksi haluaa nimittää – ei tule kirjassa motivoiduksi. On vain tämä suoraksi tekeytyvä puhe, johon en usko hetkeäkään.

Kertoja-minä juosta jolkottaa, itsensä perässä tietysti. Myös kaikki muut ovat hänen perässään. Syntyy muotopuolia, koomisia ja itsekeskeisiä lauseita: ”Aerodynamiikka näkee minut, tuntee minut ja surmaa itsensä, koska ei minua saavuta.” (s. 11) ”Kirjallisuutta” kokeillaan kuin kepillä jäätä, viitsisikö sinne mennä. No, mennään nyt sitten, laitetaan vaikka kylmä ja kuuma vastakkain: ”Palavat lihat raunioita, joiden päälle lumen hehkuvat kekäleet laskeutuvat hitaasti kuin vuodenajat sieluun.” (s. 29) Tehdään huonoja rinnastuksia: ”Pakkanen hiipii sisään postiluukusta kuin Elloksen kuvasto.” (s. 31) Kirjoitetaan kankeasti: ”Henkilökohtaisen kontrollin määrä omasta elämästä korostunee äärimmilleen, kun istuu kaapatussa koneessa ja tietää kuolevansa.” (s. 36) Ollaan epätarkkoja: ”Koko yläkehon sisällä liikahteli eikä henkilö halunnut tietää mitä se oli.” (s. 20). Ollaan hassuja: ”Veri valui symmetrisesti molempien silmien yläp... Ei valunut! Se valui aivan eritavalla oikeasta kulmasta. Miksi?” (s. 22) No, tietenkin siksi, että ollaan, ollaan niin kuin vain Ihminen voi olla: ”Koko maailmankaikkeus pyöri minun ympäri, akselinsa ympäri, minun. Oksensin päälleni.” (s. 21–22)

En väitä, etteikö näistä asioista voisi kirjoittaa. Kyllä voi. Paha olo on kelvollinen kirjoittamisen lähtökohta siinä missä äitiys, rakkaus, poikuuden menetys, vierauden kokemus tai ihan mikä hyvänsä. Tapa, jolla Hannula surkeuden tunneainesta suoltaa esiin, tuottaa kuitenkin ulkopuolelta katsottuna kaunokirjallisessa mielessä yhdentekevää tekstimassaa:

 

Olen nyt reilut kaksi vuotta ollut syvästi masentunut ja nyt alkaa riittää. Haluaisin tietää miten saavuttaa manian. [...] Pitäisikö minun yrittää hedelmöittää itseni. [...] Olen myös miettinyt paljon sitä, että pitäisikö minun lopettaa lukeminen kirjoittamisen ajaksi. En halua että vahingossa kopioin jonkun tekstiä tai tyyliä tajuamatta sitä. [...] Olen myös miettinyt motivaatiotani. (s. 55)

 

Mistä tulikin mieleeni. Apropoo! Oletkos tullut ajatelleeksi että.

Rohkenen suositella Hannulalle kirjojen lukemista, jopa ”kirjoittamisen aikana”, mitä se hänen tapauksessaan tarkoittaneekaan. Opettavainen voisi olla esimerkiksi Sam Pinkin irvokas, kiehtovalla tavalla ironiasta vapaa teos Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (Poesia 2013, suom. V. S. Luoma-aho). Kuten kirjan nimestäkin näkyy, Pink leikkii itsesäälin ja itseriittoisuuden vaikealla kombinaatiolla. Lopputuloksena ei kuitenkaan ole tekstuaalista napanöyhtää, vaan parhaimmillaan huvittavia ja järkyttäviä, suhteellisuudentajuisia ja samalla aivan suhteettomia hoksaamisia: ”Haluaisin myös hangata kasvojani mattoon, kunnes kallo paljastuu. Mutten juuri koskaan tee asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä.” (s. 28)

Hannulan kirjasta löytyy myös joitain liikuttavia, lapsenkaltaisia näkemisen hetkiä, jotka eivät tunnu vaivaannuttavalta rehellisyyspullistelulta: ”[E]hkä sielu onkin olemassa, mutta ei se mene minnekään. Ihmisen osat eivät noin vain lähde omille teilleen. Eivät sormetkaan irtaudu ruumista kuoleman hetkellä, tai varpaat” (s. 23). Tämän näytön perusteella suosittelisin Hannulalle naivistista tyylilajia ”pohdiskelun” sijaan.

 

”Edeltävä kaanon ei ole entisensä” – kun sanat eivät tarkoita enää mitään

 

Palaan vielä kustantajan tiedotteeseen. Miten Ihminen voi olla ”päivittää” Sarrauten ja Rimbaud’n ”Suomen 2000-luvulle”? Ilmeisesti ”päivittäminen” tarkoittaa tässä yhteydessä kirjoittamisen tekniikoita, tekstin materiaalisuuden korostamista ja sen semmoista.

Välillä on jännää fonttia tai copypeistattua toistoa, ”runollista” sanojen asemointia, Google-kuonaa, epäkieleksi mash-upattua lausepuuroa. Tekstin sekaan on ripoteltu ”yhteiskunnallisuutta”: on lauseenpätkiä Keynesiltä ja Juha Sihvolalta, on kapitalismin Wikipedia-määritelmiä.

Sivulla 10 on 59 nimen lista, jonka mieli avautuu, jos viitsii googlettaa. Ampumisitsemurha suorassa TV-lähetyksessä. Reportterien edessä. Hirttäytyminen webcam-yleisön kannustaessa. Koomikkoja, näyttelijöitä, TV-kasvoja; uutistenlukijoita, kuuluttajia, juontajia; missejä, malleja, taikureita; kuuluisien isien tyttäriä. Kaasua, pillereitä, pyssyjä, lakanoista rakennettuja hirttoköysiä, kuudensista kerroksista hyppäämisiä.

Toinen nimilitania on kirjan loppupuolella, sivuilla 43 ja 44. Nimet kätkevät sisäänsä tuhoa, murhia, sadismia, henkiinjäämistaistelua. Ihmissyöntiä. Mielipuolisuutta.

Hirvittävä määrä tragedioita, kyllä. Ja sittenkin – so what?

Jopa käsitetaiteelliset teot ovat aina suhteeseen asettavia tekoja. Ne on rajattu ja kehystetty merkityksiä synnyttävällä tavalla. Mikäli Tero Hannulan kokeelliseksi proosaksi naamioitu egotrippi on se konteksti, johon teoksen sivuille lätkäistyt ”keinot” pitäisi suhteuttaa, lukija minussa tyhjenee empatiasta. Tällä tavoin käytettyinä, tässä kirjasessa, nämä sekalaiset efektit eivät kasvata, kerrytä, nyrjäytä eivätkä muljauta kirjan proosailmaisua mihinkään suuntaan.

Kustantaja on eri mieltä: ”Ehkä ei, ainakaan suoraviivaisesti, ole kyse Aronpuron ja Saarikosken 60-luvun kollaasiromaanien ylösnousemuksesta, mutta Ihminen voi olla on kyllä niitä teoksia, joiden jälkeen myöskään edeltävä kaanon ei ole entisensä”, tiedote pärisyttää, ja pistää pökköä pesään: ”voi olla että [Ihminen voi olla] vielä muistetaan kirjana, jossa [2000-luvun suomalainen] runous lopulta kaappasi kotimaisen kertomakirjallisuuden.”

Jään, minäkin, miettimään motiiveja. Miksi nämä ylisanat, miksi tämä katteeton hehkutus?  Jos tämä on kirjallisuuspolitiikkaa, jota harjoitetaan valtarakenteiden – isojen kustantamoiden ja perinteisen kirjallisen ilmaisun – horjuttamiseksi, keinot tuntuvat kertakaikkisen vääriltä. Kirjailijoista tulee pelinappuloita show’ssa, jolla ei loppujen lopuksi ole mitään tekemistä heidän teostensa kanssa. Keisarit jäävät vaeltamaan somessa vailla rihmankiertämää: ”Mä tiedän että Ihminen voi olla on kevyesti paras kirjani tähän mennessä ja jotain mitä minun on vaikea ylittää [...] Ehkä kyse on siitä, että olen oivaltanut proosan olevan kirjallisuuden lajityypeistä kaikkein vapain ja tunnen nyt tuota vapautta. (Pps 9.4.2013)

 

Äiti, katso!

 

Lopuksi tarkastelen Hannulan omakustanteena julkaisemaa SUPERHYPERIÄ, Ihminen voi olla ‑teoksen sisarteosta. SUPERHYPER on ”kokonaan iPadilla kirjoitettu romaani”, ja se on kirjoittajan sanoin ”viikossa kirjoitettu ja julkaistu”. Se sisältää pikkusisarena syntyneen teoksen materiaaleja, joiden osalta siihen pätevät edellä esitetyt huomiot. Se sisältää falskia narsismia; lukekaa vaikka sivu 87, jos tämä aines kiinnostaa. Se sisältää myös muuta, esimerkiksi linssikeiton nurinpäin käännetyn valmistusprosessin – O tempora! – ja sen sekaan miksattua ”intiimiä” tekstikaahausta; en ryhdy makustelemaan nyt sitäkään. Sen sijaa pohdin, millainen tekemisen meininki (kr. poïesis) kirjassa on.

Hannulan tarkoitus on ollut luoda pienoisromaani, ”joka olisi poeettinen, mutta jossa metriikan korvaisi hektiikka”. Kirja valmistui odotettua nopeammin: ”[Jyväskylän] kirjamessujen päättymisaikaan sunnuntaina, joka oli varsinainen takarajani, jäi reilusti yli vuorokausi aikaa ja Proosan poetiikka -paneelikeskusteluun mennessä, jonka kävimme Eeva Rohaksen ja Jouni Tossavaisen kanssa, olinkin ehtinyt SUPERHYPERin lähestulkoon unohtaa.” (Pps 25.3.2013)

Kuitenkin kirjoittaja lähettää, pyytämättä, SUPERHYPERINSÄ Ihminen voi olla ‑teoksen ohella arvosteltavaksi. Hän siis toivoo, että arvostelija suhtautuisi vakavasti teokseen, jonka hän itse on vuorokausi kirjoittamisprosessin päätyttyä jo ”lähestulkoon” unohtanut.

– Äiti! Katso! Piirsin Isän, ja Isälle suuret korvat!

– Ihana!

– Katso! Piirsin Isän Äidin, ja Isän Äidille valtavat silmät!

– Oi kultaseni, loistava!

– Piirsin sinut, Äiti, katso! Ja sinulle suunnattoman suun!

– Olet niin taitava! Niin taitava!

Rajoitteisiin perustuva, ”kokeellinen” tai ”menetelmällinen” kirjoittaminen on ryöpsähtänyt marginaalin valtavirtaan erityisesti Henriikka Tavin 12-projektin jälkimainingeissa. Hannulakin kertoo saaneensa SUPERHYPERIIN innoitteensa Tavin hankkeesta. Myös muita tavi-metodilla tuotettavia proosateoksia on ilmeisesti tekeillä. Nopeus- ja määräennätyksiä on toki tehtailtu Suomessa aiemminkin, esimerkiksi Juri Nummelin on suoltanut 12 tunnissa 17 000 sanaa sisältävän ”romaanin”.

SUPERHYPERISSÄ ei ole tietoa ilmestymisvuodesta eikä painopaikasta. Ovatko ne unohtuneet kiireessä vai jääneet pois tarkoituksella? En tiedä. Teoksen teknisistä reunaehdoista Hannula kertoo blogissaan vuolaasti. Kirja on naputettu Logitech-firman Solar Keyboard Folio ‑näppäimistöllä. (”Kirjoita valon voimalla”, kyseinen firma mainostaa tuotettaan.) Keksintö on mullistanut Hannulan elämän, ”koska nyt voin napata iPadin laukusta käytännössä missä tahansa ja alkaa välittömästi kirjoittaa”. (Pps 29.03.2013) Kynällä ja paperilla sama on toki onnistunut Qumranin kääröistä alkaen, mutta aurinkokenno-iPad mahdollistaa nopean, kuvaannollisesti sanoen selkäytimestä lähtevän merkkijonojen tuotannon (sikäli kuin solaarista energiaa riittää). Myös Dropbox-pilvipalvelin on ollut kirjoittajalle käänteentekevä löydös: ”voin muokata tekstejä suoraan missä tahansa, milloin tahansa, ilman että tarvitsisi kirjoittaa muutokset muistiin ja siirtää päätiedostoon myöhemmin” (ibid.).

Hannulan haaveena on paitsi kirjoittaa, myös taittaa ja julkaista kirja mobiililaitteella, vaikkapa yhden junamatkan aikana (ibid.). Minä taas en pysty ymmärtämään, miksi kirjoittamisen pitäisi olla lähtökohtaisesti vaivatonta ja nopeaa. Hannulan teokset eivät sanottavasti lisää ymmärrystäni.

 

Peukutus, ruiskinta – raiskaus

 

SUPERHYPERISSÄ on onneksi myös sisällöllisellä tasolla hyödynnetty keinoja, jotka liittyvät 2000-luvun nopeutta suosiviin keksintöihin, Facebookiin ja Twitteriin. Twiittiä, jossa Hannula kertoo hankkineensa teokselle ISBN-tunnuksen, ei ole merkitty eikä ”retweetattu” kertaakaan. Sen sijaan viesti ”Aion tappaa itseni ensi viikon maanantaina” (s. 5) on merkitty kirjan mukaan suosikiksi 274 kertaa. Se on lähetetty eteenpäin 92 kertaa ja se on kerännyt 48 vastausta.

Kyse on pornosta reaktion tuottamisen mielessä. ”[D]islikenäppäin olisi oikeastaan täsmälleen sama asia on samantekevää onko viesti positiivinen vai negatiivinen kunhan se on riittävän voimakas se saa meidät ruiskimaan loputtomasti” (s. 7, ks. myös s. 73–74). Tämä some-maailmassa testattu ja kirjan sisälle dokumentoitu kysymyksenasettelu tuloksineen – peukutetaanko vai eikö peukuteta – on SUPERHYPERIN kiinnostavinta antia.

Kirjasta löytyy viestintää ja mahdollista viestintää (”FB:ssä kuvitellusti Teemu Mannisen kuviteltuun kriittiseen vastaukseen”, s. 109). Ideoita heitellään ja testaillaan, höyryjä päästellään. Meemit ryöpsähtelevät, itsetyytyväinen some-rapsutus ja ‑kiehnäys kukoistavat:

 

FB Jari Tammi: Tai sitten voitaisiin tekijäjoukon voimin luoda kollektiiviteos, jonka jokainen julkaisee omalla nimellään oman kustantajansa kautta.

 

FBssä Jari Tammelle: Tässäkö me nyt luomme sitä jo? Karrin runot siihen esipuheeksi?;) (s. 110)

 

Puheeksi jää – ”Karrin runot” eivät ole ainakaan SUPERHYPERIN esipuheena, vaikka toki sekin on eräänlainen kollektiiviteos.

Kirjan keskiosion, joka kattaa sivut 21–72, siis 51 sivua 112 sivun teoksesta, Hannula on varannut FB-seinällään käydylle, omituisiin suuntiin lähteneelle raiskauskeskustelulle. Ilmeisesti keskustelu sattui samalle viikolle kuin SUPERHYPERIN tekeminen. Keskustelun lähtökohtana on maaliskuinen kohua herättänyt oikeusistunto, jossa yhdysvaltalaiset Trent Mays (16 vuotta) ja Ma’lik Richmond (17 vuotta) tuomittiin sammuneen 16-vuotiaan tytön raiskauksesta. Koska Mays ja Richmond kuuluivat Steubenvillen lukion the Big Red ‑jalkapallojoukkueen suuriin lupauksiin, paikalliset viranomaiset peittelivät rikosta. Pojat olivat kuitenkin videoineet tekonsa ja laittaneet materiaalin jakoon, minkä ansiosta hakkeriryhmä Anonymous pääsi rikoksen jäljille.

Suurin tyrmistys syntyi tapauksen uutisoinnista. ”Oli vaikea seurata sivusta, miten näiden kahden nuoren miehen, joilla oli edessään niin lupaava tulevaisuus tähtipelaajina ja hyvinä oppilaina, elämä romahti”, CNN:n toimittaja Poppy Harlow kyynelehti (Iltalehti.fi, 18.3.2013).

Hannulan seinällä muutama omalla nimellään esiintyvä kirjoittaja on vakavissaan sitä mieltä, että itsensä sammuksiin juonut tyttö on osasyyllinen rikokseen. ”Tyypillistä teinipoikien kännistä hölmöilyä.” (s. 23) ”Kyllä se raja voi olla hankala, jos esim. on etukäteen sanonut pitävänsä siitä, että tulee otetuksi rajusti ja että itse tykkää vain maata lahnana silmät kiinni.” (s. 27) ”Simone Beauvoirin Toisessa sukupuolessa on haastateltu prostituoituja ja monet heistä suhtautuvat työhönsä oudon huolettomasti” (s. 52).

Törmäsin itsekin tuohon epätodelliseen keskusteluun ja seurasin sitä jonkin aikaa järkyttyneenä – Suomessa, vuonna 2013, mitä helvettiä! Hannula on jättänyt keskustelijoiden nimet ja päivämäärät pois; sivuilta löytyvät pelkät kirjoitukset ja niiden perässä olevien tykkäysten määrä. Hannulalla on sananvaihdossa profeministimiehen rooli, hän kehottaa misogyynejä poistumaan keskustelusta: ”Tuo on niin tympeä kela.” (s. 33) Empaattisesti hän jatkaa teeman käsittelyä myöhemmin: ”minulle on kerran tehty kystoskopia / en tiedä tuntuuko raiskaus naisista siltä” (s. 78).

Olen kolkolla tavalla iloinen, että tämä raiskauskeskustelu on tallennettu. Tässä reaktionaarisuutta dokumentoivassa kirjakontekstissa keskustelun tallennuksesta muodostuu ele, jolla on merkitystä. Näiden 51 sivun tähden pidän SUPERHYPERIÄ parempana teoksena kuin Ihminen voi olla -proosateosta.

 

Laura Lindstedt

Kirjoittaja on hidas kirjoittaja. Lisäksi kirjoittaja odottaa lakimuutosta, jossa käytetyn väkivallan määrä ei ole rikosnimikkeen ”raiskaus” täyttymisen kriteerinä.



[1] Nick Cain: ”Jonas Mekas”, The Wire 346, December 2012, s. 26–29.

[2] Käytän ko. blogista tämän jälkeen lyhennettä ”Pps”.

[3] Viittaan Andy McCoyn sanoihin: ”Vittu mä en kelaa, mä vaan skulaan.” Just do it ‑tekemisenmalli onkin tuttu paitsi erään sporttibrändin mainoksista, myös kompromissittomasta (tai sellaiseksi tekeytyvästä) taidepuheesta. Äärimmillään do it ‑tyypit torjuvat kaiken reflektion tai jättävät sen suosiolla muille (Andy). Toisinaan, kuten Hannulan tapauksessa, do it ‑meininki voi myös yhdistyä melko luotaantyöntävällä tavalla ”rehelliseen pohdiskeluun”, jonka tuloksena on jälkikirjoitusten jälkikirjoitusten jälkikirjoituksia.

 

[4] Nathalie Sarraute: Kultaiset hedelmät. Suom. Pentti Holappa ja Olli-Matti Ronimus. Kirjayhtymä 1964. Ranskankielinen alkuteos Les Fruits d’or (1963).

[5] Arthur Rimbaud: Kausi helvetissä. Une saison en enfer. Runoja. Suom. Einari Aaltonen. Sammakko 2003, s. 33.

[6] Rimbaudilaisesta ironiasta ks. Hermann H. Wetzel: ˮLes ʼPoints d’ironie’ dans Une Saison en enfer.” Dix études sur Une Saison en enfer. Ed. André Guyaux. Neuchâtel, La Baconnière, 1994. s. 117–26. Teksti on luettavissa myös osoitteessa http://epub.uni-regensburg.de/25972/1/ubr13049_ocr.pdf (tark. 24.5.2013).