Nuori Voima 1908-1940 Jarkko S. Tuusvuori ”Niin, uusi vuosi.” ”Niin, pohjolan hanget!” ”Niin, nimi, nimi!” ”Niin, myönnämme, että tuossa nurinassa on paljon oikeutettua.” ”Niin – juuri kuri on mielestäni hyvin tärkeää.” (Ilmari Jäämaa 1/17, 5/22, 17/25, 3–4/29 & 6–7/33) 1908–1918 Maisteri Ape Rantaniemen Oulussa toimittama Nuori Voima tarkoitettiin ”oppilasyhdistysten yhdyssiteeksi”, oppikoulutoverikuntien sivistysavuksi. Debyyttinumerossa toinen pohjoisen koulumies Väinö Perälä muistutti Suomen sodasta: rahvas oli osoittanut ”suomalaista suuruutta”. Eino Leino runoili. Suunvuoron sai myös sosialismin maahantuoja N. R. af Ursin, mutta Suomen Koulunuorisoliiton (KNL) julkaisu oli politiikaltaan lähinnä nuorsuomalainen ja ideologialtaan evolutionäärinen. Toista numeroa saattelikin motto brittifilosofi Herbert Spenceriltä: ”Sääntöihin sisältyvän opin saanut nuorukainen on kuin aavalla meren selällä, ulkopuolelle sääntöjen jouduttuaan; sitävastoin perusjohteihin opetettu tulee toimeen uudessa seikassa yhtä helposti kuin vanhassa.” Rantaniemi ja toimitussihteeri, ylioppilas Wuorentaus olivat luonto- ja kasvatusihmisiä. Biologisoiva liikkuvuuden oppi yhdistyi kotiseutukonservatiivisuuteen: pois jouti herrasteleva ”vanhojen olojen muoskaaminen”. 16-vuotias Heikki Järnefelt, tuleva limnologi, sai esitelmöidä kalamadoista. Nuorten osastoon otettiin koululaisrunoja ilman tekijänimiä. Mallia näytti Larin-Kyösti: ”impi karjalan, sua kisoihin nyt saatan”. Seitsennumeroisessa ja 1,50 markan hintaisessa vuosikerrassa KNL:n puheenjohtaja Rantaniemi kertoi Britannian-matkastaan: ”Englantilainen koulu on […] jokapäiväistä, todellista elämää paljon lähempänä kuin meikäläinen.” Lainattiin pedagogiikkaprofessori Wald. Ruinia: siveyskäskyt tuottivat ”ilotonta mallikelpoisuutta”, kun taas schilleriläinen ’esteettinen sivistys’ opetti ”ihmiset rakastamaan hyvää”. Nuorten kirjoittajaoppaaksi ilmoitettiin lehtori U. Karttunen. Painettiin Helsingin uuden yhteiskoulun rehtorin, vastikään tohtoroituneen Oskari Mantereen puhe vilpillisyyttä vastaan. Vuosi 1909 alkoi kirjailija Jalmari Finnen sadulla ja voimistelunopettaja Anni Collanin leikin ylistyksellä. Siteerattiin John Ruskinia elämän itseisarvosta. Rantaniemi esitteli Darwinin ”suurena uskonpuhdistajana”. Filosofi Zachr. Castrén suitsutti ruumiillista työtä, johon koulutettujen oli totuttava isänmaan edun nimessä, jotta juopa sen ja raatavan kansan välillä korjaantuisi. Ivar Wilskman puhui urheilun puolesta, alkoholia ja liikahenkisyyttä vastaan. Kirjailija Helmi Setälä totesi, että kurjakin lukeminen saattoi edistää hyvää. Rantaniemi viesti vuoden lopulla, että toimitus muuttaa Helsinkiin. Hän sanoi lopulta tehneensä lehteä yksin ja ”kokonaan palkatta”. WSOY:n ostama lehti pieneni 1910 vajaasta A4-koosta B5:een, mutta se paksuuntui ja ilmestyi 20 kertaa vuodessa. Päätoimittaja Manteren sanoin oli määrä ”herättää nuorisoa itseajatteluun ja itsetoimintaan”. Finne ja opistonjohtaja Juho Torvelainen liittyivät toimitukseen. Fredr. J. Lindström opasti Albert Edelfeltin maalauksen Suru ”lopulliseen tarkoitukseen”. Kirjallisuudentutkija V. Tarkiainen johdatti Kalevalan luontokuvauksiin, maisteri Gust. Munsterhjelm kivikauteen ja taiteilija Venny Soldan-Brofeldt lentämiseen. Tarjottiin valokuvitettu kuntopiiriohjeisto. Suomennettiin tanskalaisälykkö Georg Brandesin essee lukutaidosta: ”[Luemme] lisätäksemme omiin kokemuksiimme toisten, suurempien, taitavampien ihmisten kokemuksia.”  Piti kavahtaa ”n.s. yleissivistystä”, sillä ”ihmiset, jotka jotain osaavat, osaavat jotain erityistä. Tästä erityisestä avautuvat akkunat yleiseen.” Erillisissä kirjallisuusliitteissä ilmestyi käännöksiä Balzacilta, Goetheltä ja Ibseniltä. Nuorisoliitteisiin taas sisältyi roomalaisten filosofien mietteitä. Päälehdessä I. K. Inha kehotti ottamaan kesäretkille mukaan ”pienen valokuvauskoneen”. Mantere komensi ”lähestymään kansaa”: tuli ottaa mallia Arvid Järnefeltin Isänmaan ylioppilaskuvauksesta. Mainittiin afrikkalaisista ja aasialaisista kouluista, joissa vallitsi niin ”tulinen totuuden kaipuu, että me valon lapset saamme hävetä”. Lamarckin eläintiedevalistusta seurasi C. W. Saleebyn esitys elämän olemuksesta. Brittiläinen eugeenikko, raittiusmies, terveyden ja onnen opettaja Saleeby oli nuorvoimuudelle sopiva edusmies. Puhuttiin sähköstä, Sokrateesta ja laulaja Jenny Lindistä. Hilkka Rantaniemi ohjasi pensselipiirustukseen. Selma Hällström kertoi koralliriutoista. Teatterimies Eino Kalima laati muistosanat Tolstoille, jolta julkaistiin tyrannin ja viisaan dialogi. Parikymppinen Viljo Kojo tarinoi tukkitöistä. Pirkko Pilvenheimon kesäpäiväkirjassa pelättiin päivettymistä, mutta 17-vuotias helsinkiläinen aikoi keittotaitoiseksi ”todelliseksi naiseksi”. Hän tahtoi ”tutustua Suomen kansaan”, jos kohta loman päättyessä oli ”hauskaa tulla taas sivistyneisiin oloihin. En siedä tätä jokapäiväisyyttä, heidän proosallisuutensa aivan kiduttaa minua.” Manteren käsiin jääneessä lehdessä levitettiin 1911 nobelisti Paul Heysen novellia ”L’arrabiata” KNL:n johtoon nousseen Setälän suomennoksena. Mark Twainin nekrologi käännettiin Journal de la Jeunessesta. Setälä myös toi äidinkielelleen Jack Londonin romaanin Meri-Susi, Selma Anttila H. W. Longfellow’n Hiawathan. Elise Polko teki taiteilijasarjassaan tutuksi Albrecht Dürerin. Mantere ihannoi työtä, sillä ”lujempi siveellinen ryhti” tiesi ”syvempää sisäisyyttä”. Kymmenen numeron vuositahtiin tasoittunut lehti toivoi, että ”nuorisostamme tulisi todella sivistynyt nuoriso: henkisesti valveutunut, siveellisesti terve ja jalo”. Suosittuja puuha- ja pähkinäpalstoja pitänyt fil.kand. Ilmari Jäämaa ryhtyi 1912 toimitussihteeriksi. Mantere hahmotteli, että ”ylempänä luonnon elämää käy samallainen kehitys itsetajuisen elämän alalla”. Maila Talvio käänsi de Maupassantia. Mantere painotti ruokalevon merkitystä: vuorokauden enimmäismäärä niin työlle kuin unellekin oli kahdeksan tuntia. 19-vuotias Aaro Hellaakoski tunnelmoi Kiven haudalta: ”Syvän ja pitkän henkäyksen siellä vedin.” Mantere puolusti eläinsuojelusta, soihan se ”harjotusta ihmissuhteisiin”. Tappiollinen lehti lakkautettiin: se pysyi kuolleena vuoden lukuun ottamatta kevätalbumia 1913. Pikkuisena A5-kuukausipainatteena uudestisyntynyt NV kantoi 1914 soihdunkantajatunnusta ja alaotsikkoa Suomen Nousevan Polven Aikakauslehti. WSOY jatkoi kustantajana, päätoimittajaksi ryhtyi Jäämaa. Useista harrastuspalstoista säilyi Hupaisaa taikatiedettä. Saarimaa kirjasi uudissanoja: asiakas, haavelma, kiertue, mainitus, toimehtia, älymystö. Käännettiin moralisti Elbert Hubbardin kehut pojille. Lehtimies Matti Kivekäs kannusti matkailemaan ja urheilumies Lauri Pihkala uimaan. Pihkalan mukaan 16-asteisessa vedessä sai viipyä puoli minuuttia, 20-asteisessa kolme ja 25-asteisessa seitsemän minuuttia. Tulevista professoreista eläintieteilijä Uunio Saalas kävi läpi pistiäisiä ja arkeologi A. M. Tallgren muinaisia kultalöytöjä. H. G. Wellsiltä suomennettiin ”tieteellinen tarina”. B5-kokoon 1915 palannut lehti halusi tavoittaa ”maamme toivorikkaimman nuorison sankat joukot”. Se lupasi olla ”apuna, tukena, tulkkina, rattona!” Mantere julisti: ”Työ on oleva vipusimena ihmiskunnan henkiseen ja siveelliseen kohoamiseen.” Tuleva jääkäriaktivisti Toivo Aro piti potkukelkkailua ”uutena kansallisurheilunamme”. 20-vuotiaalta piirtäjältä Ola Fogelbergiltä saatiin sarjakuva. Tarkiainen kaivoi esiin Jakob Chronanderin ”moralisoivan, tarkotusperäisen” Surge-näytelmän 1600-luvulta. Finne asetti rinnalle koulupoikahupaelman Römpön ja Häkärän seikkailuista. Toini Swan suomensi följetongiksi F. H. Burnettiin romaanin Kadonnut prinssi. Eino Eerikäinen nosti tekniikan sankariksi Nicola Teslan. Harvinaisen perusteellinen teksti oli Tarkiaisen luenta Johannes Linnankosken ”uhmailevan itsekkyyden tragediasta”, romaanista Pakolaiset. Julki tulivat Joel Lehtosen runo ”Sahara” ja Jäämaan selitys stereonäöstä. Hilkka Finne neuvoi kukka-asettelussa, Väinö Setälä muistitekniikoissa ja Saalas perhostenkeräilyssä. Jaettiin Leinon ja Kaarlo Kramsun varhaisrunoja. Nuoret pääsivät ääneen, kun Osvald Halliparta kertoi aikovansa tutkimusmatkailijaksi ja Helle Cannelin kirjastonhoitajaksi. Kehuttiin ensimmäistä suomennettua johdatusta tennikseen. Jäämaa siirsi suomeen Ovidiusta ja Huugo Jalkanen Ibseniä. Saatiin nuotit nuoren säveltäjän Väinö Raition Kehtolauluun. Lehti mieli lukijain tapaan ”kehittyä, varttua ja voimistua. […] Se tahtoo lietsoa valveutumista, tervettä tarmoa ja elämänuskoa. Se tahtoo innostua teistä ja innostaa.” Lukija Armas Holmin 1916 välitetyin sanoin lehden ”suurena aatteena” oli ”Suomen nuorison henkinen terästäminen vastaisten taistelujen varalle”. Aarni Kouta runoili: ”Olla orjaa/ missään ei saa./ Virttä sorjaa/ vapautemme/ vahvuus veisaa.” Tavallisesti suopea toimitus antoi uuraalaiselle E. N-selle sapiskaa aiheettomista ja kielellisesti heikoista kyhäelmistä. 15-vuotias Arvo Viklund, tuleva historioitsija, paljasti mieliaskartelukseen kirjansidonnan: ”Moni teistä kai ajattelee: ’Miksi noin kuivaa työtä.’” Välitettiin Erkki Melartinin ja Leinon Nuorten laulu, joka kuului laulaa ”reippaasti”: ”Pois alta nyt heikot ja horjuvat, hei, nyt vallat on vaeltamassa, […] Joka töllissä henkemme heimoa on, joka kerkässä kevään juuri, mut aateliskirjamme antanut on sinitaivahan taatto suuri.” Pihkala muotoili urheilupolitiikkaa harvojen ruohokenttien maassa: ”Jalkapallopeli ilman kurikykyistä johtoa pyrkii olemaan liian rajua monelle heikommalle pojalle, jota paitsi se ei tunnu ollenkaan soveltuvan tyttöluontoon.” Kaivattiin ”kätevyyttä ja heittotaitoa kehittävää peliä”. Pihkala aikoi kirjamuodossa perustella pesäpallokilvan painoarvon ”isänmaalliskansalliselta, kasvatusopilliselta, urheilulliselta ja taloudelliselta näkökannalta”. Karl Fazerin mainoksessa sanan crème aksentti sojotti väärään suuntaan. Kilpaileva ”suklaa-, kaakao-, karamelli-, marmelaadi- ja biskettitehdas” Ab Blomqvist & c:o Oy ilmoitti: ”Vaurastuva nuoriso! Pyytäkää aina meidän hyviksi tunnettuja suklaa-valmisteita: VOIMA- ja MAITO-suklaata.” Saarimaa listasi 100 ”luettavaa kirjaa maailmankirjallisuudessa”. Kunhan Raamattu ja 1001 yön sadut sekä antiikin klassikot ja Dante oli mainittu, sijalle 16 päätyi Descartes’in Metodin esitys. Molièren tuotannosta poimittiin kaksi teosta, samoin Lagerlöfiltä, Tolstoilta, Gogolilta, Kiveltä ja Linnankoskelta, Juhani Aholta kolme, Goetheltä, Ibseniltä ja Bjørnsonilta neljä sekä Shakespearelta seitsemän. Aino Kallaksen (Meren takaa) ja Maria Jotunin (Arkielämää) jälkeen paraatin päätti V. A. Koskenniemen Runoja. Annettiin kanootinteko-ohjeet ja Kasperi Tantun runo. Mantere teroitti, että ”Ei mitään ilman työtä” oli ”terveen ja elinkelpoisen nuorison periaate ja elämänsääntö”. Hän tuomitsi ”paheellisen kirjallisuuden”, joka vain ”kiihottaa ylen määrin alhaista vaistoeloa ja ohjaa mielikuvituksen väärille poluille”. Vastavoimaksi ei käynyt ”sievistelevä vilpillisyys” eikä ontto sankaruus, vaan matalasieluisuutta ehkäisevät hengenvahvistus ja maunkehitys. Lehti määritteli 1917 ohjelmansa tunnusomaisen suggestiivisesti: ”Se tahtoo sytyttää sinuun valveutumista, luoda terveyttä ja tarmoa ja luottamusta elämään, voimiin, joiden se varmasti uskoo pääsevän voitolle kaiken onnettoman, kurjan ja ahdistavan alta.” Lukija Mirjam Hede vahvisti: ”Aivan sydän ilosta kurkkuun hypähti, kun ensimmäinen numero saapui.” Cleveland Moffettin Salaperäinen maa valikoitui jatkoromaaniksi. Tehtiin tilaa Juhani Siljon runolle ”Maailman kirja”. Sven Donner neuvoi lääkäriksi aikovia ja Aarni Voipio papiksi isoavia. Olympiavoimistelija Kaarlo Soinio linjasi: ”[Partiopoika on] sellainen kuin pojan on oltava: reipas ja rohkea, jolla on nopsana ajatus, sukkelana silmä, käsivarsi ja jalka, elämänhalua ruumiissa ja tervettä iloa, tervettä veitikkaa katseessa, jonka mieli on kiintynyt kaikkeen siihen, mikä on tervettä, hyvää ja jaloa luonnossa, kotimaan historiallisessa elämässä ja ihmiskunnan yhteisessä viljelystoimessa.” Nimimerkki Mullos-Matti palopuhui kansojen vapauspyrkimyksistä: ”Sosialistit vaativat oikeuksia ja muutoksia työjärjestyksessä. […] Inho sotaa kohtaa kasvaa kasvamistaan […] Militarismi, kapitalismi ja materialismi ovat kehittyneet huippuunsa, nyt täytyy käänteen tapahtua, nyt on rauhan ja rakkauden kukan puhjettava, joka jo kauan on hiljaisuudessa kasvanut.” Saarimaa sätti ruotsalaisuuksia ”kielemme rikkaruohoina”. Mantere rohkaisi äidinkielenopettajaksi: työ ”muuttuu yhtämittaiseksi kärsimykseksi jokaiselle, joka ei osaa soittaa nuorten sydämien herkkiä kieliä”. Tästä ammatista WSOY:n kustannustoimittajaksi siirtynyt Jäämaa vetosi kumousaikana kaivattavaan eheytykseen: ”Suuri Venäjä ravisti itsevaltiuden kahleet yltään. […] koko kansa on meillä yksimielisesti tuntenut, että se tahtoo omaksi herrakseen. […] Nyt on kansan etsikkoaika, ei sisäisten erimielisyyksien, ei veljesriitojen, ei parjausten ja inhan luokkavihan aika.” Lehti kehräsi, olihan tilaajien luku noussut kahdesta tuhannesta kolmeen ja puoleen. Jäämaa hehkutti 1918 itsenäisen ”Suomen, yhteisen vapaan isänmaan, nuoria, joiden edistys ja valistus, terveys ja reippaus tunnuslauseena on kasvettava miehekkäiksi isänmaan kansalaisiksi”. Miehekkyys istui tavoitteeksi, vaikka puhuttelun kohteina olivat ”Vapaan Suomen pojat ja tytöt!” Kolmas numero ilmestyi vasta kesällä sisällissodan jälkeen. Jäämaa tilapäärunoili: ”Mutta saako veljen nimen kantaa/ se, mi kiros lapset heimon oman[.]” Suorasanaisessa osuudessaan hän esiintyi jopa hyytävämmin kuin pääkirjoittajat keskimäärin. Jatkettiin jääkärieversti Aarne Sihvon sepittämällä ”Jääkärin laululla” ja kaatuneen Heikki Lindforsin artikkelilla revontulista. Seuraavaa numeroa avusti 15-vuotias lyyrikkolupaus Kerttu Suomenlinna Tampereelta. Jäämaa patisti kunnioittamaan Suomen lippua, joka oli ”liian hyvä muun kuin taistelun hurmeen purppuroitavaksi”. Kirjailija Yrjö Koskelainen säesti: ”Koko Suomen kansa on sotilaskansaa. Ydin on sittenkin terve, kansan pursuava voima tuntee tarvetta vaikuttaa ulospäin!” Saatiin olkimajan rakennusohjeet. L. L. Zamenhofin runon käänsi esperantosta 17-vuotias Uuno Kailas. Jäämaa vannotti, että esperantistien kaltaisia uneksijoita ei pitänyt ivata. Koulumies Yrjö Karilas sai esitellä valtakunnan valitun kuninkaan, joka lukisi ”silmistämme salatuimmatkin toivomukset. Hän kuulee myös vastakaiun, joka sydämessämme väräjöi rajantakaisten heimolaistemme avunpyynnöistä. Hän luo Suur-Suomen.” Joulunumeroon liitettiin hieno tähtikartta. Tilaajamäärä oli kymmenkertaistunut 10 vuodessa yli viiteentuhanteen. Prosaistilupauksista Kyösti Wilkuna kertasi jääkärivärväystä ja F. E. Sillanpää tarinoi rengistä. Päähuomion vei 166 nimeltä mainitun ”sankarinuorukaisen muisto”. Siunattiin ”kaiken alttiiksi antoa, suoruutta ja selvänäköisyyttä”, mikä oli ”ilmennyt kaikessa näitten monesti vielä hentojen nuorukaisten toiminnassa”. Vaikka veljestaistelu oli ollut onneton, ”vieraitten sortajien” kukistajia tuli muistella itkemättä. Koskenniemen urhorunojen perään saattoi lukea dum-dum -luotiin kuolleesta kustavilaisesta A. H. Aapolasta, joka oli ollut ”isänmaataan palavasti, intomielisesti rakastava. Sen todisti parhaiten hänen sankarikuolemansa. Eräässä muistokirjoituksessa näet mainitaan hänen ’luutnantti Zidénin tavoin’ kulkeneen joukkonsa etunenässä venäläisten laumoja vastaan.” Toisen kaatuneen viimeisiksi sanoiksi kerrottiin: ”Nuoruudestani huolimatta en ole koskaan unohtanut luojaani. Tervehtikää isää, omaisia ja varsinkin minun rakasta äitiäni, että minä täytettyäni velvollisuuteni kuolen ilolla!” 1919–1931 Ilmestymistiheys kaksinkertaistui 1919: toimitusote tiukentui, kaunokirjallinen uskottavuus parani ja nuoret pääsivät ääneen. Ehdotettiin Nuoren Voiman Liiton perustamista. 21-vuotiaan Ilmari Pimiän säkeet kuuluivat: ”Ja mun rinnassani tunteet tulvii,/ nousee kaiho kauas, jonnekin/ taakse metsäin sinipunertavain,/ tummain vuorten kaukokylihin.” Jo etabloitunut Anna-Maria Tallgren ylisti Topeliuksen Välskärin kertomuksia, joilla oli ”erikoinen ja henkilökohtainen ’affektsio’-arvo: kun me niitä luemme, elämme uudestaan lapsuutemme aurinkoiset ja kaukaiset päivät”. Rehtori Aarne Rossander ynnäili karjalaisten oppikoululaisten ”osanottoa vapaussotaan”. 215 nuorta oli ”pyhää isänmaallista innostusta” uhkuen osoittautunut ”uljaaksi valionuorisoksi”. 22 heistä oli antanut ”lämpimän sydänverensä” tavalla, jolle oli ”vaikea tavata vertaa maailman historiassa”. Rehti isänmaallisuus salli vain harvojen tulla painostetuksi ”punikkien puuhiin pettureiksi”. Opettaja-folkloristi Samuli Paulaharju pääsi esille valokuvineen. Lehtonen mukaili arabirunoilija Shanfaraa. Päätoimittaja esitteli The Children’s Newspaperin, mutta tähysi lähialueille: ”Pietarin, tuon ruumiillisten ja henkisten tautien, koleran ja bolshevismin pesäpaikan olemassaolo pelottaa useita suomalaisia ajattelemasta Inkeriä Suomeen kuuluvana. […] On välttämätöntä, että Pietari lakkaa olemasta Venäjän pääkaupunkina.” Ilmari Wainio availi ”taideteosten tenhovaikutusta”. NVL:n ajatukseen palattiin syksyllä: ”Ohjelmana olisi isänmaallisuus, toverillisuus, hengen ja ruumiin kehittäminen kaikinpuolin”. Otto Manninen soi Iliadi-näytteitä, kunnes jouluna runoili Lauri Pohjanpää. Muisteltiin ”Suur-Suomen aktivisteja” eli Aunuksen ja Syvärin heimosotureita. Lehti kuulutti nostaneensa tilaajamääränsä lukemaan 5802. Luvattiin toinen kymmenen markan vuosikerta, jonka aikana piti yltää 10000 kappaleeseen ja ”Pohjoismaiden parhaaksi ja eniten levinneeksi nuorisolehdeksi”. Kailaan ”Hämärtyessä”-runo avasi vuosikerran 1920. Wellsin Maailmojen sota ilmestyi följetongina. Martha Wendelin antoi vinkkejä niiniaskarteluun. Einari Vuorela ja Antero Kajanto runoilivat. Toini Zidbäckin sanoin sairaanhoitajalta edellytettiin ”tyyntä ja tasaista” luonnetta. Paulaharju evästi korpimatkalle: ”Kaikki herraskaisuus jääköön kotiin.” Saatiin Hellaakosken ja Sulho Rannan Nuorten marssi: ”nyt me teemme työtä.”  Olympianumerossa puhuttiin Hannes Kolehmaisesta ”maailman jaloimpana juoksijana”. USA:n jälkeen toiseksi paras yleisurheilumaa Suomi jätti jälkeensä Ruotsin, Englannin ja Ranskan. NVL- ja KNL-aktiivi Vilho Setälä paasasi nuorisotasavallasta. Yhdysvaltalaiseen malliin tuli Suomeenkin perustaa leiri, joka järjestyisi valtioksi pääelimineen. Otavan opistolla aiottiin harjoitella kuukausi 50–100 nuoren kanssa, sillä ”me tulemme aivan valmistautumatta vapaan yhteiskunnan jäseniksi”. Syksyllä kuultiin kokemuksia: ”Tasavalta alkoi kommunistisella viikolla. [… Yhteistalouden] varjopuolet ilmenivät tässäkin joukossa. Joukossa, jota kuitenkin on pidettävä monessa suhteessa valiona. […] [Yksi nuori sanoi:] ”Niin, nyt minä ymmärrän sen punikkihengenkin!” Ymmärtäkää nuo sanat oikein. Niissä piilee avain aikamme vaikeimman pulman ratkaisemiseen. Entä miten työväki suhtautui meihin? Oikein. He sanoivat, että tekemällä itse ruumiillista työtä olimme osoittaneet kunnioittavamme työtä. Ja he kunnioittivat myös silloin meitä.” 19-vuotias Karin Wadenström ensiesiintyi runollaan ”Villihanhen laulu”. Joulunumerossa opettaja Heikki Petäjistö purki taidevalokuvauksen ideaa. Toinen koulumies Armas Takala päivitti nuorvoimalaisen vitalismin: ”[E]lämän itsensä loukkaamaton pyhyys. Elämän tutkimattomista syvyyksistä nousevat kansoille heidän tehtävänsä. […] jokaisella kansalla on todellinen elämäntehtävänsä […] luottakaamme lujasti elämään  […] usko kansamme pyhään elämäntehtävään […] [E]läkäämme. Se on: tehkäämme työtä – vai onko mitään muuta todellisuus-elämää kuin työ-elämä!” Lehti uutisoi 1921 tilaajamääräkseen 6 800: ”Nuoruuskehityksesi tehtävistä on tärkein käsittää elämä ja valloittaa elämä.” Maisteriksi varttunut päätoimittaja saarnasi: ”Älköön [auringon] loiste olko velton rauhan ja itsetyydytyksen synnyttäjä, vaan jäntevän työn, jonka tarkotus on luoda […] ei ylpeää ja pöyhkeilevää ja itserakasta kansaa, vaan tulevaisuuteensa luottava, terve ja henkisesti voimakas kansa”. K.E.P.H. eli Ensio Hiitonen täydensi: ”On aina koko innolla suoritettava vähäisinkin tehtävä, kaikkeen valettava elämä, kaikessa nähtävä syvä tarkotus. Vasta tällöin nuoruuden ihanteellisuus säilyy, elämä pysyy rikkaana ja henkevänä.” Ammatinvalintasarjassa botanisti Vilho A. Pesola houkutteli luonnontieteilijäksi. Aloitettiin radioharrastuspalsta Langaton. Selostettiin nuoren Bobi Sivénin marttyyritarina: tämä oli Repolan nimismiehenä perustellut itsemurhansa kirjoittamalla, ettei halunnut estää karjalaisten oikeutettua kapinaa neuvostovaltaa vastaan. Teatterimies Eino Salmelainen luennoi lausumisesta. Kailas runoili loppusoinnuitta ja tulkitsi Siljoa. Olla Teräsvuoren postimerkkeilypalstasta syntyneellä ilmoitussivulla kuhisi: ”Myyn sitran eniten tarjoavalle. Toivo Nokelainen, Noitermaa. Uusi 20 cm pitkä, makaavassa asennossa oleva höyrykone. Esko Koskinen, Lappeenranta, Kaukas. Myyn Mauser-pistoolin, kal. 7,65 mm. Smk. 300:– tai vaihdan hyvään skioptikonkoneeseen ja dynamoon. Aug. Siiskonen, Iisvesi.” Kääntäjä O. A. Joutsenelle anarkisti Krapotkin oli ”aatteellinen kommunisti. Hirmutekoihin emme tiedä hänen ottaneen osaa.” Wadenström runoili nyt nimellä Katri Vala. Pikkuveli Erkki Wadenström kuvaili suomalaispartiolaisten Viron-matkaa. Kalevalan myöhemmin esperantoksi kääntänyt Joh. Edv. Leppäkoski paneutui runon syntyyn: ”Täytyy olla sielussa jotakin, joka pyrkii esille, eikä vain jonkinlaisen kunnianhimon tai yksityisen edun takia maaniteltuna, vaan ryöppyävänä, itsestään pursuavana lotos-tuoksuna, joka huumaa sekä lähteensä että ne janoovat, elämän arkipäivien helteessä kuivuneet henkisyyden kedot, joissa vielä piilee toki jokunen määrä tuoreutta, vaikkakin syvällä, aivan alkukallion pintaa vasten lepäävässä sorassa.” Lehti muistutti: ”Sinun nuori voimasi, on – tiedätkö sen – pyhä.”. Sillanpää proosaili, Arvi Kivimaa runoili ja NVL iloitsi yli 300 jäsenestään. Jäämaa määritteli 1922 pääkäsitteen: ”Kaikki elämä pyrkii täydellisempään ja korkeampaan.” Lauha Larva kuvasi sortoajan aatteellisuuden niin korkeaksi, ”että mielet juopuivat pelkästä käsitteellisestä, intomielisestä isänmaanrakkaudesta”. H. Ahtela vieraili tarinankertojana. Jussi Snellman valotti mammonan orjuudesta erkanevan näyttelijän ammattia: ”Ota minut, taide, nöyräksi palvelijaksesi […] Olenhan saanut kuumat tunteet, hehkuvan sydämen ja rinnassani kannan levotonta tulivuorta, joka tahtoo syöstä tultansa korkealle, korkealle ylös yöhön.” Kiertokysymykseen ”Mitä tahdon saada aikaan maailmassa?” vastasi Kailas näin: ”Omalta kohdaltani en liioin tiedä, mitä tahdon, mikäli on kysymys tahtomiseni kohdistumisesta johonkin määrättyyn, ennakolta valmiiseen sisällykseen. Eiköhän lopulta lienekin toisarvoista se, mitä itse ehkä tahdon tehdä, sen rinnalla, mitä elämä tahtoo minun tekevän. Sillä elämäntahto, maailmantahto, salaisina syysuhteina lakkaamatta vaikuttaen, on omaa tahtoani voimakkaampi.” Tuleva yrttiprofessori, 17-vuotias Toivo Rautavaara otti esiin ”’esteettisen’ kasvienkeräilyn” aavistellen nyreää vastaanottoa: ”Tiedän kyllä, mitä lukijat tuumaavat otsakkeen nähdessään […] kääntävät sivua löytääkseen jotakin hauskempaa (johan kasveista kukin sai koulussa kyllänsä!) ja luonnontutkijat etsivät naamalleen viisaan, asiantuntemusta osoittavan ilmeen.” Arveltiin, että voisi ”tuottaa enemmän ravintoa, vaatteita, asuntoja, huonekaluja, kirjoja, yleisiä lukusaleja, soittoneuvoja, teattereita, kuljetusvälineitä j.n.e., jotta koko maailma voisi elää terveempää ja onnellisempaa elämää”. Jäämaa jatkoi uinnin ”karkaisevasta arvosta” ja riippumattolojumisen haitoista. Käännettiin Foersterin partioajatuksia: ”kansan ruumiillinen kuntoutuminen” edelsi ”siveellistä kuntoutumista”. Tuleva geodesian professori V. A. Heiskanen kirjoitti tähdistä. Kailas kokeili loppusoinnuttelua, Onni Halla koetti pärjätä ilman. Kivimaalle taide oli ”ennen kaikkea persoonallisuuden ja persoonallisen näkemyksen tulosta”. Nimimerkki Kefas pakinoi shimmy-tanssista. Untamo U. Ulvén kehotti hankkimaan J. P. Müllerin kotivoimisteluteoksen Järjestelmäni: ”Mylleröimään!” Vuoden mehevimmässä tekstissä A. M. Tallgren puntaroi, ”mitenkä on mahdollista, että kiipijävaistot uskaltavat julkisesti esiintyä”. Hän oli kuullut junassa kahta nuorta, joista toinen oli häpeilemättä ilmaissut halunsa tulla kuuluisaksi: ”En karrikeeraa. […] Perusteluja ei ollut, ei mitään sellaista, mikä entisen ajan nuorten terminologiassa näytteli niin suurta osaa: ’kaunista’, ei myöskään älyllistä eikä esteettistä. ” Tallgren näki merkin ”arvojen ja asioiden materialisoitumisesta, ajan hengen äärimmäisyyksistä”. Hänelle 25 vuoden takaiset nuoret hahmottuivat älyllisemmiksi, esteettisemmiksi, runollisemmiksi, vasemmistolaisemmiksi ja radikaalimmiksi: ”Sympatiiat olivat vallankumouksen puolella, ihmisyys oli ehkä arvossapidetympi kuin kansallisuus, ainakin ohjelmakansallisuus.” Sukupolvikritiikki huipentui: ”Nykyinen nuoriso – tietysti tarkoitan vain suurin piirtein nähtynä – on olosuhteiden pakosta kovempi, sanoisinko reaalisempi. […] järkevämpi […] Se on oikeistolaisempi, isänmaallisempi kuin me, sen sympatiiat ovat niiden puolella, jotka säilyttävät, sen vuoksi, että kumoojat ovat tehneet vapauden aatteesta irvikuvan. [Ruumiinvoimaa, omaa hyötyä ja myös uskontoa enemmän painottava nuoriso oli nyt kenties siveellisempi mutta] aatevaivaisempi, […] karkeasyisempi ja matalampi.” K. A. Ritvalan loppusoinnuton runoparodia ”Tämmöinen ’Runo’” päättyi säkeisiin: ”No tulipahan sanotuksi/ tuokin ’ajatuksen’ pätkä, juu.” Vala runoili omiaan ja suomensi Oscar Levertiniä. Tyttöjen osastossa Suomenlinna piruili epärealistisille neitoihanteille. Tarjottiin pari sataa säettä Mannisen kääntämää Odysseiaa sekä Yrjö Jylhän lyriikkaa. Saarimaa arveli oltavan ”uuden romanttisen kauden kynnyksellä”. Tulevan elokuvamogulin Yrjö Rannikon paperileikkaus koristi vuosikertaa 1923. Fennisti Aarni Penttilä iloitsi Turun yliopiston avaamisesta. Kivimaa aikoi omistautua kauneuden ja elämän palvelukselle. Jäämaan mukaan ”nuoruuden aateluus” velvoitti uljauteen, pidättyväisyyteen, altruismiin, vilpittömyyteen ja ”yhtämittaiseen hellittämättömään kehittymispyrkimykseen”. Hänelle partio oli ”suurempi veljeyden ja rauhan liike kuin mikään muu nuorisoliike maailmassa”. Runoilijapersoona Kailas haastatteli itse itseään: ”Jos lukijat sattumalta haluaisivat tietää minusta jotakin enemmän, esim. mielisavukkeeni nimeä tai kaulaliinani väriä tai mielipiteitäni Tutankhamonin hautalöydöistä ja primitiivisestä voimistelusta tai jotakin muuta yhtä tähdellistä, voit kehoittaa heitä avaamaan Tietosanakirjan täydennysosan parannetun painoksen, joka ilmestyy 50 vuoden perästä, K-kirjaimen kohdalta. […] Mutta haastatella minä en itseäni anna, niin totta kuin minä olen Uuno Kailas.” K.E.P.H. esitteli Saksan työväenliikkeen uranuurtajan Ferdinand Lassallen miehenä, joka puolusti laiminlyötyjä, vaikka oli esinietzscheläisittäin ”itsekeskeinen ja aristokraattinen”. Vala juhli joulua: ”Jumala elää, elää, elää – vihdoinkin!” Erkki-veli jututti maalle ”vetäytynyttä profeettaa”, joka yhdenvertaisuuden sisäistäneenä osasi peittää ”henkisen ylivoimaisuutensa”: ”Hänen läheisyydessään ikäänkuin vapautuu, kun ei tarvitse punnita sanojansa ja ’pitää naamaria kasvoillansa’, kuten tavallisesti varsinkin pikkukaupunkilaisseuroissa. Kyllä hän ymmärtää kaikkia eikä hän tuomitse ketään. […] Arvid Järnefelt on nuorison vilpitön ystävä.” Wadenströmille Järnefeltin Heräämiseni oli ”ainutlaatuinen teos Suomen kirjallisuudessa, tunnustuskirja, jossa tekijä paljastaa oman elämänsä säälimättömällä johdonmukaisuudella ja avomielisyydellä”. Vaikkei Suomi ollut kirjailijaa ”liialla hellyydellä pilannut”, katkeruutta ei näkynyt. Elämässä korkeinta oli Järnefeltille ymmärrys lähimmäisen rakastamisesta. Tästä ilmoitettiinkin: ”Myyn vähän käytetyn, äskettäin hankitun Sauer & Sohn -pistoolin, 6.35 mm, tai vaihdan 9 mm:n Mauseriin. Tehkää tarjouksia! Paavo Lehtovaara, Kuopio, Suok. 29.” Vuosi 1924 aloitettiin Londonin eskimokertomuksella ja esikoiskokoelmansa julkaisevan, Suomenlinna-nimestä luopuneen Elina Vaaran runolla. Toisena debytanttina esiintyi Lauri Viljanen säkeineen ja Narkissos-esseineen. Nuotteina painettiin Martti Turusen sävellys Vuorelan runosta ”Kaipaus”. K. Reinikainen esitelmöi suggestiosta: ”Ihmeellinen voima on vielä kapalossaan.” Wadenström mainosti toimittamaansa NVL:n kirjallisen piirin Tulenkantajat-albumia. Maisteri Martti Haavion Atlantis-esseessä luodattiin tarinan todellisuuspohjaa: ”Afrikka on yleismaailmallisen kulttuurintutkimuksen alkukoulu.” Haavion Karjala-aatetoveri Niilo Kärki todisteli, että Spenglerin länsimaitten perikato tarkoitti täyttymystä. Jäämaa kävi kiistaan, kun Kotiliesi oli syyttänyt nuorisoa ”henkisestä ryhdittömyydestä”: ”Nielivätkö maailmansota, vapaussotamme, Vienan ja Aunuksen taistelut niin tyystin kaiken miehellisyyden, kunnon ja voiman, ettei seuraavalla koululaispolvella ole esitettävänä muuta kuin blaseerattua ylimielisyyttä, selkärangattomuutta, haluttomuutta, velttoa kurittomuutta ja vilpillistä kieroilua? Olemmeko niin voimattomia, että jobbausajan ja eläväinkuvain kulttuurin ja päämäärättömyyden mainingit nyt keinuttavat kansakuntamme tulevaisuuden toivon seireenien saarelle? Emme tahdo tätä uskoa.” Perään taittui valokuvitettu ylävartalolihasharjoite. Vala suomensi Baudelairea. NV sanoi olevansa ”harrastavan, haaveilevan, intomielisen ja uskollisen ja isänmaataan rakastavan väen oma lehti”. Sama lausuttiin aiempaa ovelammin myös minämuodossa: ”En ole mikään kamariherrojen ja pikkumaisten saarnaajien lehti [vaan] toverisi.” Pentti Haanpää esittäytyi prosaistina kertomuksellaan Räsyrämeen Jallusta. Joulunumerossa tuleva professori Lauri Hakulinen liitti ”sisäisen hienostumisen uusien käsitteiden hioutumiseen”. Mukaan mahtui Eyvind Sucksdorffin taidevalokuvia. WSOY muunsi Anni Swanin toimittaman Nuorten Toverin 1925 NV:n osastoksi, jossa Swan kertoi Saran ja Sarrin aarteenetsinnästä. Yrjö Kaijärvi ja Aino Kajava runoilivat. Martti Jukola raportoi härkätaistelusta, Haavio eritteli Londonin yli-ihmistematiikkaa ja Unto Seppänen huoahti: ”Vapaussodan ritarilyönti toverikunnille on ikimuistettava.” Karilas myönsi Mussolinin hallinneen ”toisinaan liiankin ankaralla kädellä”, mutta pidättyi ”arvostelua ja pelkoa” herättäneen johtajan tekojen arvioinnista. Tilaa suotiin Yrjö Rauanheimon meritarinalle ja kivikausitohtori Sakari Pälsin valokuvalle. Pienilmoituksia riitti kolmatta sivua: ”Myyn käytetyn, kunnossa olevan revolverin. Tehkää tarjouksia. Antero Sundström, Kuusankoski. Myyn 2-piipp. belgial. haulikon 200: –. U. Korpela, Kausala. Vaihdan hyväsointuisen viulun salonkikivääriin. Väinö Honkaniemi, Turku, Raunistula, 3 linja 16.” Palle-humoristiksi sittemmin sukeutunut Reino Hirviseppä suomensi J. J. Wecksellin runon. Pääsiäisnumeron Nuorten toverissa kuvittajana esiintyi Elsa Thesleff. Suomalaisen normaalilyseon lehtenä julkaistun 8/25:n toimittivat Reino Castrén, M. Aro ja M. Waltari, jotka valittivat aikaansaannostaan ”kuivaksi”. Tuleva Ateneumin intendentti Aune Lindström felisitoi 60-vuotiasta Akseli Gallen-Kallelaa. Ole Finellin karikatyyrisarja alkoi piirroksella maisteri Elsa Enäjärvestä, kriitikosta, joka ”kuuluu P. Mustapään harrastuspiiriin”. Jäämaa kertoi älykkyystesteistä, Toivo Pekkanen sepitti London-henkisen nyrkkeilynovellin ja Iivo Härkönen laati nekrologin Teuvo Pakkalalle. Jäämaa käski luopumaan ”orjanmerkistä” eli vaihtamaan ruotsalaisen sukunimen ”supisuomalaiseen”. Esiteltiin Toyohiko Kagawa, T. Z. Koo, Sundar Singh ja J. E. K. Aggrey neljänä ”eri rodun tyyppinä” ja ”viisaana miehenä”: ”Viides […] jääköön valittavaksi valkoisesta rodusta.” ”Suojeluskuntalaiset! Manööverit ovat rasittavia. Täyttäkää eväspussinne Fazerin ravitsevilla kekseillä!” Lausuja Eero Salola puolusti ”vapaarytmillistä, vapaamitallista runoa”. Muodon vapautus ei tarkoittanut summamutikkaa. Sanataide syntyi yhä sisäisestä pakosta, olipa siinä mitallisia ”kaunistuskeinoja” tai ei. Viljasen vastine valitti Salolan ”täydellistä asiantuntemattomuutta”. Rytmiä ei pitänyt ajatella vain jälkikäteistyöstön osaksi: runo syntyi ”poljennollisesta, musikaalisesta mielialasta”. Runon alkuvoimainen kyky muuttua elämäksi riippui ”rytmillisen liikutuksen” mahdista. Sisäistä rytmiä vastasi ulkoinen mitta. Viljasen mielestä ”aistillis-eksoottisen” Valan jotkin vapaat kokeilut eivät pysyneet ”värähdyttävimmässä” vaan muistuttivat Leinon Tagore-käännösten proosaista rytmittömyyttä. Ylemmyydestään huolimatta Viljanen liikkui lähellä Salolaa ”runoilijakutsumuksen pyhyyksineen”. Mutta hän myös irtautui hetkeksi runoilijakeskeisyydestä: ”Runouden historia osoittaa, että yleisölle aina tuottaa tunkeilevaa nautintoa saada runon portista kurkistaa myöskin runoilijan yksityistä olomuotoa. Jos viimemainittu tehdään runossa erääksi oleelliseksi tekijäksi, ei eräs osa yleisöä voi todella enempää pyytää. Nämä lukijat toteavat ymmärtävänsä ilolla, ettei se, mikä askarruttaa runoilijan ajatuksia, millään tavoin ylitä heidän omaa harrastuskehäänsä. Niin, hekin tuntevat olevansa hiukan runoilijoita!” Saatiin ihastella Viljasen vapaasti kääntämää Tagorea ja Anna Kaarin vapaamittaisia runoja. Joulunumerossa Salola analysoi ”väkevää kolorismia” Olavi Laurin (eli Paavolaisen) runossa ”Kaukana merellä”. Takala puhui ”barbaarisesta aineenpalvonnasta”, joka piti vaihtaa ”laajanäköiseen, todellisuuteen käypään, joulusyntyiseen totuudenviljelykseen!” Saarimaa tiivisti hyvän tyylin tunnusmerkiksi sen, että ”kirjoittajalla on jotakin sanottavaa”. Nuorten Toveri lopetti. NV puhutteli 1926 ”kansasi ja isänmaasi rakastajaa”. Tällainen ihannesinä lempi myös ”miehekkyyttä ja reippautta, uhrautuvaisuutta ja sankarimieltä”. Se inhosi ”raukkamaisuutta, vilppiä, pikkumaisuutta ja väärää. Tuohon käteen, veikko, niin tekee myös Nuori Voima.” Yrjö Kivimies suomensi Kipling-jatkokertomuksen ja Lauri runoili Londonista: ”[…] Missä olet nyt, Jack?/ Sinä yönä,/ kun seisoit metsien keskellä,/ ei minua ollut – – –/ Mutta nyt tulen luoksesi,/ […] Ja minä tapaan sinut, Jack,/ […] sinä suljet minut syliisi,/ ja Jumala puhuu meille –/ susien Jumala, metsien Jumala,/ vahvojen lihasten, vahvojen sydänten Jumala/ kaikki on kuollut:/ metsät, ihmiset, kaupungit, eläimet –/ vain me olemme,/ sinä ja minä:/ me olemme Elämä!” Nimimerkki Hhmo pohti miespatsasestetiikkaa. Jäämaa tähdensi, että NV ei ollut NVL:n vaan ”kaikkien nuorten lehti”. Pitkäaikaisin avustaja Teräsvuori loi katsauksen vapaisiin opistoihin, joita oli maassa nelisenkymmentä. Vaara käänsi Hugon runon ”Kansalaissota”. Sukunimiasia kuohutti. Jotkut olivat ruotsalaistaneet nimensä vastavetona: ”Meistä se on halpamainen, naurettava teko.” Jäämaa (ent. Islander) hätisti ”takaisin luontoon”. Suvisuunnittelu, ”itsekuri, ulkoinen kuri, spartalainen yksinkertaisuus ja karskius” eivät tehneet ”elämää kuivemmaksi ja jäykemmäksi”. Ne tarjosivat ”mahdollisuuden moninkertaisesti käyttää hyväksemme kesän jokaikistä kultaista, kallista päivää”. Uutiset Chicagon 30000 ammattirikollisesta usuttivat Jäämaan ”sentimentaalisen humanismin” kimppuun. Se olikin uskottavampaa kuin revolverivaarasta huomauttaminen lehdessä, jossa oli jo vuosia kaupiteltu colteja ja kiväärejä: ”Se alkaa jazzilla ravintoloissa ja yökahviloissa, mikä johtaa yhä yltyvään huvin himoon ja hienosteluun, vakavan työn kammoon. […] Jazzin, nautinnon, turhamaisuuden, juoppouden ja rikosten […] sijaan tulevat sisäiset lait, puhtaus, rehellinen työ, velvollisuuden täyttäminen. Maailma – kommunismia myöten – on siten oppinut ymmärtämään, mikä tärkeä merkitys juuri nuorisolla on kansojen tulevaisuudelle. Nuoriso tahtoo toki tanssia ja iloita. Voimmeko me millään voimalla riistää ja tukahduttaa tuota halua? Jotkut sanovat: on niin monta muutakin iloitsemistapaa kuin tuollainen kiihoittava tanssi. Urheilu, leikit korvatkoot sen. Toiset sanovat: luokaamme luja siveellinen pohja nuorisolle, niin se ei pahene viattomasta tanssista. Kolmannet sanovat: antakaa nuorisolle uskonnollisuutta, neljännet: antakaa sille vakavaa työtä, mitä se mielellään ja innostuneena tekee, niin huvittelu ja siihen liittyvät pulmat selviävät itsestään. Missä on totuus ja oikea tie? Mitä nuoriso itse vastaa siihen?” Kaari ja Vaara esiintyivät kesäisissä potreteissa. Kailas kirjoitti otsikolla ”Muudan kunniavelka”. Olihan NV ”jouduttanut” hänen elämänratkaisuaan ja säteillyt kulttuurinuorison ideaa: ”Olisin oikea henkinen murjaani, ellei tämä lehti olisi arimpina kasvuvuosinani edes hiukan ruokonnut perinnöllisten ja omaksuttujen ominaisuuksien ryteikköä.” Kauppa käy -palstalla ilmoitettiin: ”Otan luokseni 14–16-vuotiaan pojan elvyttääkseni menettämäni poikani muistoa ja samalla tarjoten hyvän ja varakkaan kodin kunnon pojalle. Tilaisuus käydä mitä koulua vain. Kaikki huvitteluvälineet on. Vastaus valokuvineen ja tarkempia ilmoituksia nimimerkille E. Lykke, Turku, Postitoimisto.” Henry Ford kirosi 1927 ”helposti ansaitun rahan” ja tuhlauksen. Pohatta kuvasi tehdaslaitosta yhteiskunnan läpileikkaukseksi ja totesi, että tavarain joukkovalmistus ei merkinnyt hutiloinnin vaan ”täsmällisyyden aikakautta”. Wadenström vertasi NVL:a ”täyteenladattuun akkumulaattoriin”. Hän ehdotti liitolle toimitaloa Helsinkiin. Unto Karri runoili ja Waltari postitti Pariisista: ”merkilliseen taxiin ja kammottavan hurjaa vauhtia suurta boulevardia pitkin. – Oi, mikä boheemihotelli!” Georg Tähtinen Raahesta myi japanilaista kivääriä ja osti selloa. Ilmari Merimaa Merikarvialta vaihtoi heijastustaikalyhtyä kaasupistooliin. Jouluna Enäjärvi kirjelmöi Etonista: ”Tällaisessa laitoksessa nuorukainen havaitsee, että maailmassa on vaalimisen arvoisia kulttuuriarvoja, pitkän kehityksen tietä syntyneitä muotoja, joilla siten täytyy olla pätevyyttä ja merkitystä.” Päätoimittaja hihkui 1928 kymmenvuotiasta itsenäisyyttä: ”Suomeen on kasvanut nuori sukupolvi, joka ei ole orjan iestä kantanut.” Piti kiittää ”kevään 1918 uljasta sankarimieltä”, mutta juopa jäyti yhä: ”Vielä on eheyttämättä kansamme […] Näemme uuden vuoden aamuhämärän sarastavan yli Suomen salojen Suomenlahdesta hamaan Jäämereen saakka. Siinä on isänmaasi, lännessä on laaja meri, idässä inha pilvimuuri.” Filosofi Kalle Sandelin kertoi H. C. Andersenista. Kirjailija Kersti Bergroth vastasi tyttövuosikyselyyn: ”Luulen, että olin harvinaisessa määrässä itseäni täynnä.” Kärki suri nykyajan latteutta: ”Kielteisyydestäkin puuttuu hartautta ja syvyyttä.” Wadenströmin Tulenkantajat ilmoitti muuttuvansa albumista osakeyhtiömuotoiseksi aikakauslehdeksi, NV:n jatkeeksi sen ydinroolia uhkaamatta.  Laurin runo ”Terässinfonia” näki päivänvalon. WSOY:n kirjalliseksi johtajaksi noussut Jäämaa puhui ”tekniikan ja tieteen runoudesta”, olihan kaukonäkemisen aika koittamassa: ”Suurinta, runollisinta, valtavinta tässä on, että se on todellisuutta ja totista totta.” Julkaistiin Samarin-hedelmäsokeri- ja Johnson-perämoottorimainokset. Wadenström rummutti Tšekkoslovakian Sokol-juhlien ”helleeniläistä liikuntakulttuuria”. Kesällä hän kirjoitti uudella nimellään Erkki Vala fasistien ”hälisevästä toiminnasta” ilkkuen italialaisten nöyryyttävästi päättyneelle Pohjoisnaparetkelle, jossa oli tarvittu bolševikkien apua ja joka oli maksanut pelastustöihin rientäneen Roald Amundsenin hengen: ”Meidän suomalaisten kansallisluonteeseen kuuluu, että liian äänekäs pröystäily herättää meissä vastenmielisyyttä.” Bonniers Veckotidningistä suomennettiin Hagar Olssonin aplodit etenkin Paavolaisen modernistiselle suomilyriikalle. Erkki Tanttu puupiirsi. Joulunumeroa kuvittivat Vilho Askola, Ina Behrsen ja Leo Nousiainen. Jazzia oli Ollin koululaiskujeilun nimi: ”Saara: ’Kyllä me olemme tanssivimmaisia. Ta rara ta rara ta.’ (Ottaa tanssiaskelia.)” Vala aloitti vuoden 1929 opastamalla ”omintakeisempaan sanontaan”. Ei käynyt laatuun, jos nuorukainen pauhasi ”professorityylillä Suur-Suomesta”. Fraseologia kieli pinnallisesta tietämyksestä, eikä kauneutta tavoitettu kauniilla sanoilla. Sucksdorff valokuvasi revontulia. Waltari runoili soihdunkantajista. Sitten siirryttiin (3–4/29) syväpainettuun A4-muotoon. Enäjärvi ruoti virolaisen taiteen näyttelyä Taidehallissa. Tuleva sosiaalipolitiikan professori Heikki Waris muisteli Chydeniusta, V. Arti suomensi Schilleriä ja Haavio esitteli 1800-luvun runoilijan Paavo Korhosen. Vala palasi kokemukseen sisällissodasta, joka oli nostanut ”ajan vaatimukset” yli ”Minän”. Hän sanoi tunteneensa, ettei rauhoitu, ”ennen kuin olen jotakin tehnyt kansojen onnellisemman tulevaisuuden hyväksi”. Jouluna Vala messusi: ”On ihmisiä, jotka eivät koskaan ole olleet nuoria. He ovat niitä, jotka eivät koskaan etsi, eivät koskaan erehdy, eivät koskaan epäile eivätkä koskaan usko.” Lehti vaihtoi 1930 kuukausitahtiin. Geologian professori Pentti Eskola luotasi Arizonan meteorikraatteria. Tyttöjen sivuilla kysyttiin ja vastattiin: ”Huvitteleeko helsinkiläistyttö? Tietysti hän huvittelee.” Syvennyttiin käsitteeseen ”’flaksi’ ja suhtautumiseemme siihen. Flaksi on vaarallinen ase […]” Haavion kanssa avioitunut Enäjärvi-Haavio tutki Chauceria. Vala arvioi Paavolaisen teosta Nykyaikaa etsimässä: ”Koko sen henki on väärä ja näkemyksesi perin yksipuolinen. Selität maailmaa oman itsesi mukaan, vaikka sinun pitäisi selittää ympäristöä, jossa olet.” Viljo Kajava runoili. Jouluna Jylhä käänsi Blakea, Onni Oja tarjoili jazz-grafiikkaa ja Sucksdorff raportoi sanoin ja kuvin tunturiretkeltään. Sisällön hiipuminen alkoi viimeistään vuosikerrasta 1931: pula-ajan NV köyhtyi vähitellen ilmeettömien käännösjuttujen kanavaksi. 1932–1939 Jäämaa alleviivasi 1932 optimismia kansallisvarantona. Tutustuttiin kretschmeriläiseen ruumiinrakenneanalyysiin ja Raymond Goldmanin lemmentarinointiin. Waltari kehui Felix Dahnin historiallisen romaanin taitoa. Arkkitehti Gustaf Strengellin mukaan valokuvauksen taiteellisuuden ratkaisivat vaikutus ja tapa, eivät tarkoitus ja asia. Oxygenol muistutti, että ”paikansaannin ensimmäinen edellytys” oli ”edullinen ulkonäkö, miellyttävä käytös”. Linguaphone-kielikurssit saivat mannekiineikseen Jäämaan ja professori E. N. Setälän. Toimittaja Arvo Ääri lähetti USA:n-terveiset. Heikki Asunta runoili. Katri Suoranta suomensi Anna Ahmatovaa. K. D. J. Salonen puolusti maatalousammattien vetovoimaa, bibliofiili E. J. Ellilä sanaili ensipainoksista ja Jäämaa puhui ”elämän olympialaisista”, jotka kisattiin ”elämän suurella stadionilla”. Esiteltiin Sylvi Kunnaksen ex libris Unto Seppäselle ja Eva Cederströmin vastaava teos itselleen. Strengell filosofoi 1933 urheilun vaikutuksesta pukumuotiin. Riku Sarkola kuuli Viljasta kulttuurieliitin edustajana. Jäämaa vaati ”yliopiston suomalaistamisen” vastustajia tilille. Aarni Surakka runoili, Arti käänsi Ovidiusta. Jouduttiin kertomaan Kailaan äkillisestä kuolemasta. Matti Laine jututti maisteri V. Smedsiä ”nyrkkeilystä henkisenä kasvattajana”, joka auttoi eroon ”tappelupukarimaisuudesta”. Tyttöjen osastossa evästettiin sairaanhoitajattareksi: ”Omat pienet huolet unohtuvat.” Jouluna julkaistiin Waltarin tarina ja Eva Hirnin näytelmä. Seuraavaan vuoteen lähdettiin Jaakko Haavion runolla. Paavo Aarnio haastatteli Paavolaista kulttuurin supertähtenä Ravintola Cataniassa. Tämä paheksui Tulenkantajat-lehdessä 1930 tapahtunutta ”palatsivallankaappausta”, jossa Vala oli syrjäytetty. Paavolainen leuhki pyhäaamuisilla 30 kilometrin kävelyillään: ”Olen päättänyt toistaiseksi luopua kaikesta kirjallisesta julkisuudesta. Aika on liian pimeä ja huonoja kirjailijoita meillä aivan tarpeeksi.” Kajanto palasi Kailaaseen: ”todella särmikäs ja vaikeasti ymmärrettävä persoonallisuus”. Jylhä suomensi Puškinia. Aprikoitiin, että ”työdiktaattori” voisi poistaa työttömyyden. Helvi Hämäläinen runoili. Arkkitehtiopiskelija Jussi Lappi-Seppälä ryhmineen esittäytyi. Jäämaa päivitti psykoteknillisen tutkimuksen tilaa. Aarnio uutisoi Saksan Reichsjugendführungin retkeilytoiminnasta. Selviteltiin atomivoimaa ja ”luonnon insinööritaitoa”. Joulunuotteina ilmestyi Helvi Leiviskän NVL-juhlahymni Kailaan ”Excelsior”-runoon. Haavio kirjoitti aunuslaisesta Nastja Rantsista ”Karjalan Madonnana”. Numerosta 1/35 tuli Jäämaan muistonumero. ”Yllättäen poistunutta lehtemme isää” kaipaili Kivimaa: ”Hän elää. Ei ole kuolemaa!” Työhön ryhtyivät Karilas vastaavana sekä Niilo Kallio ja Saarimaa toimittajana ja Ääri toimitussihteerinä. Tehtiin Kalevalan 100-vuotisnumero. Nuoren Voiman Kojeliike lupasi jatkaa Helsingin Kalevankadulla Jäämaan hengessä. Hakulinen jatkoi kielipakinapalstaa Sanojen elämä. Tantun sarjakuva Rymy-Eetu käväisi sivuilla. Lappi-Seppälä opasti varovaiseen linnunpesillä käymiseen. Nyrkkeilysankari Gunnar Bärlund mainosti Pallo-paitaa ”kaikilla tuomariäänillä todellisena knock-outina”. Päätoimittajaksi nousi syksyllä Kivimaa. Vaara suomensi Poen runon ”Ulalune”. Heikki Brotherus lähetti Pariisin-kirjeen, Jukola puhui palloilujoukkueesta miniyhteiskuntana ja J. A. Hollo antoi haastattelun: ”Kulttuuri näyttää tällä hetkellä olevan erinomainen juuri toverikuntien yhdistäväksi aatteeksi. Kaikenlainen kulttuurikysymysten pohdinta on erittäin kehittävää sekä tiedollisesti että älyllisesti. Sitä paitsi on huomattava, että Suomessa ei ole toistaiseksi mitään yhteisömuotoa, joka jo olisi ottanut tämän hedelmällisen ja mielenkiintoisen probleemipiirin erikoisharrastuksekseen.” NV kutistui 1936 B5-kokoon. Arkkitehti Erkki Huttunen tiivisti: ”Funkistyylillä ei ole mitään määrättyä ulkonaista tyylintunnusmerkkiä.” Kivimaa mietti vanhojen valtioiden pessimististä ”kulttuuriväsymystä”. Vilho Nenonen piipahti Rudolf Koivun pakeilla. Enäjärvi-Haavio nimitti Viroa ”Suomen todelliseksi emämaaksi”. Tauno Nurmelalta tuli Saksan-terveiset. Tatu Vaaskivi perkasi Sillanpään sanataidetta. Kivimaa riemuitsi Urho Karhumäen menestyksestä Berliinin kirjallisuusolympialaisissa. Unto Pusa johdatti Rembrandtiin. Ääri loi katsauksen olympialaisiin, joita odotettiin taas Tokioon 1940 ja Helsinkiin 1944. Eero E. Böök piti šakkipalstaa. Joulunumeroon tuli Vaaran runo tekijän käsialalla. Sulho Ranta esitteli multitaiteilija Lord Bernersin. Karhumäki sai NVL:n uutena ylijohtajana pääkirjoittaa 1/37:n: ”Etsi myönteisiä elämänvoimia omasta itsestäsi.” Jäämaan juttu 1/32:sta painettiin uudelleen. Viljanen korosti NVL:n merkitystä Suomen kulttuurielämässä: ”Käsite ’nuori voima’ merkitsee dynaamista uudistusta, elämäntarmon ikuista vallankumousta.” Kivimaa sai keväällä rinnalleen Enäjärven ja Aino Nissisen. Ranta sommitteli muistosanat Melartinille. Tohtori Väinö Krohn innosti tutkimaan puuntuhoajasieniä. Kannettiin huolta nuorison ”sotilaallisesta alkeisvalmennuksesta”. Suojeluskunnat ja partioliikkeistä kansallisimmat pitivät onneksi kunniassa tällaisen puolustusvalmiuden. Salonen näki ”sivistysväestön liikakasvussa” pahan kulttuuripulman. Pusa iskeytyi Cézanneen. Puhetaitokatsauksessa arvioitiin Hitlerin ja Mussolinin avuja. Waltarin runoili Saima Harmajan muistolle. Aulis Nopsanen intoili joidenkin natsien löytämästä Nietzschestä. L. A. Puntila hahmotteli nuorison tehtäväksi viedä ”kansallinen kulttuuri kukoistukseen”. Rauanheimo luonnosteli purjelaivojen historiaa. Lehti kehotti hankkimaan silkan ammatillisen tiedon ja taidon lisäksi hobbyn. Diplomi-insinööri Erik Ek puhui televisiosta. Yrjö Länsiluoto kartoitti kansanopistokenttää. Pohjanpää tuumi joulunumerossa saksalaista uuspakanuutta. Vinoiltiin neuvostopropagandalle. Armas J. Pulla kertoi ”sujuvaa kynää” edellyttävästä mainostyöstä. Kivimaa ilmoitti erostaan. Kouluneuvos Länsiluoto otti 1938 toimitusvastuun rinnallaan V. I. Mikkonen. A5-kokoon surkastuneesta, NVL:n äänenkannattajuutensa menettäneestä lehdestä alkoivat kadota kirjoittajanimet: 64-sivuiset numerot täyttyivät anonyymeista kirjoituksista. ”Keskinkertaisia ihmisiä on aina enemmän kuin pystyviä”, kuului viisaus. Esiteltiin Kalliolan setlementtiopisto. Puhuttiin vuorikiipeilystä ja Japanin sotaonnesta. Laine runoili. Käytiin olympiastadionilla, opastettiin päälläseisontaan ja katsahdettiin Marie Curien elämään. Neville Chamberlainin saavutuksia kiiteltiin. Nimetön Mussolini-juttu kuvaili 1939 Il Ducen arkiaskareita haaleista aamukylvyistä alkaen. Puolustettiin yleistä tarmokkuutta: ”Meidän on ryhdyttävä toimeen mahdollisimman voimaperäisesti.” Käännettiin Daudet’n, Ibsenin ja Sienkiewiczin proosaa. Unto Lehtonen ja Anni Velander runoilivat. Vanhat painotukset pätivät: ”Jos haluat olla terve, arvossapidetty, tyytyväinen, onnellinen, niin valitse itsellesi paras ystävä, uskollisin toveri – työ!” Kehuttiin italialaista urheiluvalmennusta. Uutena lajina esiteltiin koripallo. Anni Huuskonen vei pyöräretkelle Wieniin. Kuultiin helmenkalastuksesta, Helen Kelleristä ja Leonardosta. 15-vuotias Aila Meriluoto luovutti loppusointuiset säkeensä julkaistavaksi. Juoksija Taisto Mäestä ounasteltiin uutta Nurmea. Vuoden päätti numero 10–12/39, johon otettiin reilu katkelma Harmajan päiväkirjasta. Kun WSOY hylkäsi lehden, se taukosi vuodeksi 1940.   Nuori Voima 1941-1969 Nuori Voima 1973-2008 Virtuaalinäyttely

Nuoren Voiman Liitto Iso Roobertinkatu 29-31 A 4 00180 Helsinki