|
|||||||||||
|
Pääkirjoitus 4-5/09
Tumman ladyn matkassa... musiikki tulee aina väliin
Kaikki vakavan taiteen muodot ovat epäilyttäviä ja vaarallisia — Susan Sontag Taide on linkki eri aikakausien välillä — Alexander Kluge
Uuden Kritiikki-lehden käyntiin polkaisun aiheuttaman burn outin jälkeen – eikä tämä ole metafora – ilmestyy vihdoin Nuoren Voiman kultatuplanumero! Teemana on ”campkuningatar” Susan Sontag. Rakkaalla on monta nimeä: ”beatnikki-Boudicca”, ”kritiikin Paganini”, ”Amerikan kirjallisuuden tumma lady”, ”kaikkein uteliain elossa oleva ihminen”.
Sontag herätti kunnioitusta, mutta myös ärtymystä. Sontag ei säästellyt sanojaan, kun hän esimerkiksi vuonna 1966 kritisoi Vietnamin sodan aikaista Amerikkaa: ”Valkoinen rotu on ihmiskunnan historian syöpä.” Syövästä tuli sittemmin Sontagille elinikäinen kumppani; hän taisteli taudin kanssa kolmekymmentä vuotta, kunnes lopulta kuoli siihen.
Susan Sontag (1933–2004) oli kriitikko, esseisti, kirjailija ja elokuvaohjaaja. Hän kirjoitti ja ohjasi myös näytelmiä. Sontagin lukeneisuus oli omaa luokkaansa; hän oli yksi 1900-luvun jälkipuoliskon merkittävimmistä intellektuelleista ja kulttuurikriitikoista.
Sontag-numerossa liikutaan camp-sensibiliteetistä kärsimykseen. Jostain näiden väliltä luiskahtaa mukaan myös musiikki, kokonaistaideteoksen hengessä. Sontag oli ihmisenä kokonaistaideteostyyppiä. Hänessä yhdistyivät romanttinen viehtymys megalomaanisiin, täydellisyyttä hipoviin kokonaisuuksiin, aistillisen välittömyyden arvostus sekä viileä, pidätelty antipsykologisuus. Hän oli korkearomanttinen ja korkeamodernistinen samaan aikaan, ja kaupan päälle vieläpä klassinen moralisti.
Sontag oli myös ensimmäisiä, jotka sekoittivat häpeilemättä kirjoituksissaan korkean ja matalan taiteen. Taneli Tuomisen Adornoa, Beach Boysia ja Beethovenia yhdistävä tutkielma toteuttaa tätä Sontagin perintöä.
Jukka Kangasjärven Diamanda Galásia käsittelevässä esseessä liikutaan musiikin ja kärsimyksen äärialueilla, ja kärsimys tulee esiin myös Nick Caven luennossa ”Rakkauslaulun salattu elämä”. Myös Nuoren Voiman Salongissa keskustellaan musiikista; vieraina ovat Leea Klemola, Lauri Otonkoski ja Sanna Salmenkallio.
Julkaisemme Sontagin kaksi legendaarista varhaisesseetä, ”Tulkintaa vastaan” (1964) ja ”Muistiinpanoja campista” (1964), jälkimmäisen kuvin ja miniessein kommentoituna spesiaalilaitoksena. Harvinainen herkkupala on Sontagin kirjoittama näytelmä ”Muuan Parsifal” (1990), jossa yhdistyvät Sontagin viehtymys toisaalta Wagnerin taiteeseen ja toisaalta camp-sensibiliteettiin.
Sontag oli ihminen, joka osasi inspiroitua, ja hän myös osasi inspiroida muita. Esikoisrunoilija Jarno Lindemark debytoi Teema kuvassa -palstalla öljyvärimaalauksellaan Inspiratio. Juhana Vähäseltä julkaisemme Susan-sarjan, joka sai alkunsa vuonna 2006, kun Vähänen luki Sontagin lyhytproosakokoelmaa I, etcetera (1978), ja vaikuttui.
”Tuntuu kummalliselta käyttää jonkun kirjailijan puhetta niin kuin käytin Sontagia”, Vähänen kertoo. ”Se on jäljittelyä. Se on hyvin voimakasta vaikuttumista toisen kirjailijan tekstistä ja siihen maailmaan uppoutumista. Käytin Sontagin hahmoa samantapaisesti kuin käytin Alan Turingia esikoiskokoelmassani Cantorin pölyä, siis eräänlaisena etäännyttämis- ja itsen tarkastelukeinona.”
Kun puhutaan Sontagista, ei voida vaieta elokuvasta. Lehden loppupuolella on tälle aiheelle omistettu osio. Sontagin elokuvaesseistä on suomennettu viimeinen, ”Elokuvan vuosisata” (1995). Se on kiihkeä hyvästijättö elokuvakulttuurille sellaisena kuin 1900-luku sen tunsi. Tässä yhteydessä esitellään kolme suurta elokuvaohjaajaa – unkarilainen Béla Tarr, saksalainen Hans Jürgen Syberberg ja venäläinen Aleksand Sokurov – sekä heidän mammuttimaiset teoksensa, joita varhaisen elokuvahulluuden jo ohittanut Sontag piti uuden elokuvan merkittävimpinä saavutuksina.
Kuten kärsimys myös sairaus on teema, jota ei voi ohittaa Sontagia käsiteltäessä. Veteraanivoima-palstalla professori emerita Raili Elovaara (joka aikoinaan perehdytti allekirjoittaneen metaforan ja vertauskuvan erojen saloihin) kirjoittaa Sontagin kahdesta sairausmetaforakirjasta. Antti Nylén pohtii teemaesseessään asian kääntöpuolta: terveyttä vertauskuvana. Tämän osion päättää Sontagin essee ”Simone Weil” (1963), joka on hieno näyte Sontagin taidoista myös lyhyen esseemuodon taitajana.
Jotta ei lipsuttaisi sontagiaanisista ihanteista, tämänkertaisen Nuoren Voiman kirja-arvosteluosastokin on omistettu tyystin Sontagille.
Martti-Tapio Kuuskoski
|
4-5/09 - Susan Sontag
4-5/09 Sisältö
Susan Sontag: Tulkintaa vastaan (Against Interpretation) James Richardson: Aforismeja Vesa Kyllönen: Hans Jürgen Syberbergin Hitler – elokuva Saksasta
- Miika Pölkki: Vakavan Gesamtkunstwerkin asialla (Phillip Lopate: Notes on Sontag) - Jari Kauppinen: Intellektuellien merkeissä (Susan Sontag: Under the Sign of Saturn) - Markku Pääskynen: Lihan, kärsimyksen ja ilon teologia (Susan Sontag: Styles of Radical Will) - Timo Pankakoski: Ajatus kasvaa kertautumalla (Susan Sontag: At the Same Time) - Hannu Waarala: Näyttelijättären muotokuva (Susan Sontag: In America) - Juhana Vähänen: Hippolyten kelat (Susan Sontag: The Benefactor) - Kirsti Simonsuuri: Kuolema on metafora (David Rieff: Swimming in a Sea of Death. A Son´s Memoir) - Juha-Heikki Tihinen: Muistoja eräästä elämästä? (Susan Sontag: Reborn. Early diaries 1947-1963) - Martti-Tapio Kuuskoski: Kulttuurin juutalainen saa paikan (Philip Rieff: Sacred Order / Social Order) |
|||||||||
